Viha

"Missä tuntemisen kyky on suurin, siellä on suurin kärsimys." 

- Leonardo da Vinci

Puhuin hiljattain erään uuden ihmisen kanssa, tai siis olen hänen kanssaan puhunut aieminkin ja maininnut hänet täällä myös aiemmin. En siis tunne häntä enkä voi tietää kuka hän on, sillä kuten olen sanonut, minun kanssa voi puhua myös nimettömänä. Se ei minua siis haittaa, oli tarkoitusperät kenellä mitä tahansa, uudet keskustelukumppanit tuovat uusia speksejä elämään. On mukava puhua asioista ja samalla oppia uutta itse. Se on kommunikointia parhaimmillaan. 

Minulla on laaja ystäväpiiri, minulla on monia ystäviä ja jokainen on erilainen kuin toinen. En ole kaikkien kanssa samaa mieltä asioista, mutta koskaan se ei ole estänyt ystävyyttä tai sitä, pidänkö heistä. Pidän kaikista ystävistäni todella paljon. Enkä minä välitä mitä kukakin on sanonut tai tehnyt, minä pidän heistä silti. Ei ole täydellistä ihmistä, on vain epätäydellisiä, joka tekee meistä juuri siitä syystä täydellisiä. Virheet tekevät meistä kauniita ja lähestyttävämpiä. 

Vaikka olen tämän henkilön tuntenut siis vain viesteissä, minusta hän on siis todella mielenkiintoinen ja ihan milloin vain voisin olla ystävä hänen kanssaan. Elämä ei ole aina niin yksiselitteistä tai mustavalkoista. Puhuin hänen kanssaan vihasta ja siksi ajattelin siitä tänne tänään kirjoittaa. 

Olen tuntenut joskus suurta vihaa kaikkia ja kaikkea kohtaan. En ole luottanut mihinkään ja näin maailman pahana paikkana. Mistä viha kumpusi, se kumpusi minulla surusta. Huomasin itsessäni tietyn kaava ja lopulta perimmäinen syy vihalleni oli suru. 

Kun minua lyötiin tai minulle tehtiin kamalia asioita taikka minusta puhuttiin kamalia asioita, minä en reagoinut silloin. Vetäydyin itseeni ja työnsin tunteet pois. Koska, jos itkisin ja säälisin itseäni olisin säälittävä idiootti, näin minä silloin ajattelin. En itkisi muiden tekojen takia, en anna niiden satuttaa. Todellisuus oli kuitenkin ihan toinen, olin surullinen. Asia alkoi nousta pintaan silloin kun sain esikoiseni, katsoin lastani ja vannoin, ettei kukaan saa häntä satuttaa, mutta samalla iski tämä, miksi minua sai satuttaa. En ollut aiemmin halunnut tuntea tätä tunnetta. Olin todella surullinen ja sisälläni oleva se pieni tyttö, joka oli nähnyt paljon itki. En saanut enää sen pienen tytön ääntä hiljaiseksi kuten ennen, joten lopulta se valtasi minut ja päädyinkin itsemurhayrityksiin. Lapseni herätti minussa sellaisia tunteita, joita olin sulkenut vihan alle. 

Kun katson kuvia itseäni nuorena, silmäni ovat vihaiset, mutta hieman surulliset. Vaikka ulkonäöllisesti en ole juurikaan muuttunut, lihomista lukuun ottamatta, kasvoni, silmäni ja kehoni olemus on ihan erilainen. Sellainen kova. Mutta, nykyisin olen pehmoinen äityli, lasteni seurassa se todellinen minuus tulee esille parhaiten. 

Vihaaminen on helppoa, helpompaa kuin myöntää, että on surullinen. Suru on tunteena sellainen, mikä vie suojakilvet kun taas viha nostaa niitä. Viha suojelee siltä mitä on kokenut. Viha aiheuttaa aggressioita, joten ne lapset, ketkä kokivat kovan lapsuuden eivät tiedä muuta tunnetta kuin viha. Silloin se vie sille tielle mistä paluu on vaikeaa. Monesti ihmiset moittivat rikollisia, kyllä he ovat tehneet väärin, mutta heidänkin sisällään on todellisuudessa se eksynyt surullinen lapsi. He ovat kokeneet kamalia asioita ja eivät ole saaneet hoitoa ja tukea ajoissa. 

En koskaan oleta, että tätä kukaan voisi ymmärtää, mutta ennaltaehkäisevätyö on avainsana. Valitettavasti Suomessa sitä ei suositella, vaikka todellisuudessa se pelastaisi monia. Minulla kävi hyvä tuuri, olisin voinut valita eri tien kuin mitä elän nyt, se olisi ollut paljon helpompaa. 

Lopulta, viha on vain tunne, siinä missä rakkaus, suru jne. Tunteet ovat sellaisia, että vaikka on jokin tunne, ota se vastaan ja sen jälkeen päästä irti siitä. Tunteet ovat ohimeneviä jos näin tahdomme, jos siihen takertuu se ottaa vallan. Tunteet eivät saa olla se pää syy päättää jotain, vaikka kyseessä olisi rakkaus. 

Voit ajatella palavasti rakastuneesi naapurin Pirkkoon, tunteet käskevät seuraamaan sitä rakkautta. Mutta, sinulla on jo vaimo, sellainen joka huonojenkin puolien jälkeen on ihminen, joka seuraa rinnallasi minne koskaan menetkään. Vaimo, joka välittää siitä, että ajat parran ja että sinulla on puhtaat vaatteet. Vaimo, joka nalkuttaa roskista, koska hän tahtoo kodin, missä teidän on mukava elää ja olla. Voit lähteä Pirkon mukaan, mutta paluuta entiseen ei enää ole. Alat huomaamaan kuinka kaipaat vaimoasi ja sen miten Pirkossa ärsyttää moni asia. Mutta, et voi enää palata, sillä rikoit liittosi. Sen sijaan, että olisit ottanut ne huonot ja hyvät tunteet vastaan ja luopunut niistä, päätit kuitenkin tehdä päätöksen sen mukaan mitä tunnet etkä järjen. 

Sama pätee huonoihin liittoihin, kuten väkivaltaisiin. Syy jäädä ei ole looginen vaan se joka satuttaa, vetoaa hyviin muistoihin ja tunteisiin, jolloin lähteminen on aina vaikeampaa. 

Kaikki tunteet ovat ohimeneviä, mutta tunteet myös sitovat ihmisiä toisiinsa. Oletko koskaan miettinyt, kun vihaat, olet antanut sille joka teki sinulle pahaa tilaa elämässäsi, se joka satutti jatkaa siten sinun satuttamista? Tai kun rakastat, olet sidoksissa siihen ihmiseen sen tunteen avulla. Vaikka päästät tunteista irti, se ei tarkoita sitä, että on tunteeton. Sinä vain annat sen tunteen olla etkä anna sen ohjailla sinua. Se on vain läsnä. 

Meillä on oikeus tuntea surua, vihaa, rakkautta, iloa jne. Se on kaikki oikein, mutta se miten kyseinen tunne hallitsee elämäämme tulee punnita tarkoin. Viha myrkyttää sielua ja antaa vallan pahalle. Tunne viha, ota se syliisi, tarkastele sitä ja päästä siitä sitten irti.