Vesirokko

"Maailman jokainen nainen, jopa nunna, menettää mieluummin hyveensä kuin maineensa." 

- Lionel Strachey

Olin 14 vuotias, kun sain vesirokon pikkuveljeltäni. En ollut sairastunut siihen, vaikka sitä siihen aikaan jopa tarkoituksella koetettiin tartuttaa lapsia. Eli jos naapurin lapsella oli vesirokko, vietiin tieten tahtoen leikkimään, jotta oma jälkeläinen sen saisi myös. En koskaan saanut sitä, joten viimein kun oma veljeni sen sai sain minäkin sen. Ja tietenkin, kun olin niin vanha se oli todella tuskallista. Minulla harvoin on kuumetta enkä kovinkaan usein ole kipeänä. Hengitystietulehdukset tulee helposti, sillä minulla on astma ja ne tulee silloin pahana. Muutoin olen terve kaikin tavoin enkä sairastu helposti. 

Joten, olin yksin kotona sairaana ja poissa koulusta. vietin aikaani lähinnä nukkuen, kunnes sain viestin luokkalaiseltani. Pojalta, joka oli kiusaajani kaveri, hieman olin ihmeissäni siitä. Hän kysyi, josko hän voisi käydä minua moikkaamassa. ihmettelin pyyntöä ja sanoin, että toki, voin keittää teetä tai kahvia, mutta varoitin, että olin vesirokossa. Hän sanoi sairastaneensa sen, joten ei huolta. Edelleen olin ihmeissäni, miksi hän tahtoi tulla käymään. Hän ei ollut kaverini eikä minua muutoinkaan kiinnostanut. Mutta, kuten olen kertonut olen kuitenkin kohtelias ihminen ja tietenkin keitän teetä tai kahvia jos joku pistäytyy kylässä. 

Kuten olen myös kertonut, minulla ei ole kovin hyvä itsesuojeluvaisto. Joskus eräs ystäväni sanoikin, että olisikohan sinun aika olla vähemmän ystävällinen muille, sillä joudut aika monesti kiipeliin. Ehkä, mutta toisinaan mietin, jos olen aina ennakkoon ilkeä niin mitä se estää? Joten, olen mukava, kunnes minulle annetaan syy olla jotain muuta.

Olin siis kuumeinen ja täynnä kutisevia näppylöitä, lähinnä muistutin turvonnutta suohirviötä, joka ei voinut olla raapimatta itseään. Hän saapui ovelleni ja tein kuten lupasin, keitin kahvia. Istuimme huoneessani ja joimme kupposet kahvia. Hän alkoi kuitenkin pian ehdotella kaikenlaista. Sanoin, että kai ymmärrät, että olen kipeänä ja etten ole hänestä kiinnostunut. Sitten hän kertoi, että kun naiset torjuu hänet yleensä. Hän siis oli ikäisekseen hyvin iso henkilö, joten tavallaan minä säälin häntä. Mutta, silti, en ollut hänestä kiinnostunut enkä todellakaan anna mitään säälistä. 

Lopulta kaiken sen sinnikkyyden jälkeen hän sai todeta, jutut minusta eivät ehkä pitäneet paikkansa. Hän kertoi, että oli kuullut muilta, että olisin helppo. Olin jokseenkin järkyttynyt, sillä kokemukseni pojista rajoittui siihen, että ne haukkuivat minua. En todellakaan ollut fyysisessä kosketuksessa ollut poikien kanssa. En ollut edes koskaan halannut ikäistäni poikaa. Toki, moni voi ajatella mitä tahtoo mutta tiedän itse mitä olin tehnyt ja mitä en. En ollut edes koskaan seurustellut. Aloin ensimmäisen kerran seurustelemaan vasta viisitoistavuotiaana ja sekin suhde kesti kaksi vuotta. Enkä ollut vielä siihen ikään varma pidänkö edes pojista, joten ei minulla mihinkään kiirettä sinällään ollut. Toisekseen ei pojat minusta pitäneet, mikäli puheita kuunteli kuinka ruma, lihava ja ällöttävä olin. Olin kaikille se väpelö tai erakko Eronen.

Lopulta hän lähti, ilman sitä mitä olisi kai tahtonut. Voin vain kuvitella mitä juttuja hän on voinut kertoa tai sitten ei. Minun korviini ne eivät koskaan päätyneet, mutta kuten olen opettanut omille tytöilleni maine menee herkästi. Ettei omaan kotiin pidä ketä tahansa kutsua, siinä voi käydä huonosti. Ei silloin ollut tytön sanalla väliä kun olin nuorempi, varsinkaan jos oli samassa asemassa kuin minä olin. Eli epäsuosittu ja kiusattu. Harva myöskään tuli kysymään, kuinka asia oikeasti oli. Sinällään voisi luulla, että minäkin olen sitä ikäpolvea, joka voi olla myös miesten kaveri. Mutta, ei se niin mennyt kuitenkaan. Ketään poikaa ei niin vain kannata kotiinsa päästää, mitä vain voi tapahtua ja vaikkei mitään tapahtuisi, sitä voi toinen väittää mitä tahansa. Siitäkin minulla on kokemusta sen entisen kaverini poikaystävän takia. Se vain on harmillista, ettei monikaan ymmärrä sitä, ettei minun tunne-elämäni ole sen suhteen valtaväestöä jäljittelevä. En oikein kiinnostunut ihmisistä, siksi mietin aikoinaan pidänkö edes pojista kun en vain kiinnostunut kenestäkään. En oikein kiinnostu tänä päivänäkään, yleensä minun täytyy viettää aikaa toisen kanssa, että kiinnostun oikeasti. Suhteeseen aloittamisen kynnys on vielä suurempi, sillä alan panikoida välittömästi. 

Tapasin tämän pojan vuosia myöhemmin, olimme sattumalta päätyneet samaan firmaan töihin. Hänellä meni ihan hyvin ja vaihdoimme kuulumisia. Sen jälkeen en häneen ole törmännyt, vaikka hän kyseli toisinaan sosiaalisessa mediassa kuulumisiani. Kuten silloin nuorena, hän ei kiinnostanut minua joten, asia ei ollut muuttunut aikuisena sen enempää. 

Mitä opimme siis tästä, ei kannata ketään kutsua edes kahville, jotta välttyy puheilta. Vaikkei asia saisi olla näin, silti, olit mies tai nainen taikka muun sukupuolinen, niin pitää muistaa varoa minkä käsityksen toinen voi antaa kaksin vietetystä ajasta. Kaikilla ei ole puhtaat aikeet mielessä ja tilanne voi helposti eskaloitua sana sanaa vastaan tilanteeksi.