Väpelö

"Ihmiseltä voidaan viedä kaikki paitsi yksi asia: ihmisen vapaus valita oma asenteensa, oli tilanne mikä hyvänsä." 

- Viktor Frankl.

Väpelö, erakko Eronen, nätti kuin tiskirätti, hyi sä haiset, tapa ittes, ruma, läski, tyhmä, Leskinen on niin ruma, että miten kukaan voi olla sen kanssa naimisissa (armeijassa), mykkä, miksi sä et puhu, miksi sä puhut liikaa, sulla on isot jalat, miksi sä katsot peiliin koko ajan vaikka sä et ole mitenkään erikoisen näköinen (kaverin sanat). 

Tuossa vain muutama sana, eihän sanat voi satuttaa, eihän?

Armeijassa oli eräs tyttö, joka sanoi minulle kerran näin: kyllä se on kiusatun oma vika kun sitä kiusataan. Silloin kävi itselleni selväksi, että tämä henkilö oli varmasti kiusannut monia aikaisemmin.

Muistan jokaisen kiusaajan nimet, muistan jokaisen kiusaajan sanat, muistan kaiken. Muistan, kun en kelvannut teidän diskoon, tytön joka asui samassa talossa. Tiesittekö, että hiippailin salaa kellarin kautta sinun rappukäytävääsi kuuntelemaan kun koko muu luokka oli kutsuttu paitsi minut? Tiesitkö, että leikin päässeeni mukaan ja olin laittanut omasta mielestäni hienot vaatteet päälleni. Ajattelin, että ehkä jos näkisitte voisin tulla mukaan. Istuin alakerrassa rappujen alla ja kuuntelin hetken. Tiedän, olin säälittävä ja outo.

Minun syntymäpäivillä käytiin vain kerran. Pääsin vain muutaman kerran jonkun toisen lapsen synttäreille. Olin aina se varakaveri, en koskaan se BESTIS. Koska, kaikki inhosivat minua jo lapsena, mikään ei ole muuttunut siitä, olen tottunut teihin ketkä kiusaatte ja vihaatte minua. Olette aina olleet läsnä elämässäni, joten millä uusilla nimillä voitte vielä minua haukkua? Mitä vielä voitte tehdä, että satuttaisitte tai että ylipäätään enää välittäisin? Ette yhtään mitään. 

Kun muutin Anteronkierrolle, kiusaaminen sai täysin uuden sfäärit. Ja uskokaa tai älkää, minua ette saa ikinä asumaan Siilinjärvelle, ette muuten Kuopioonkaan. 

Kun aloitin neljännen luokan, päädyin luokalle, jonka opettajana oli joku musiikki hemmo. Valitettavasti tämä samainen musiikkihemmo tunsi isäni ja ne puolestaan olivat tapelleet montakin kertaa. viikonlopun jälkeen tämä opettaja oli kuin rankkitynnyri. Hänen oma musiikkiuransa oli kuollut, joten hän sitten päätti leikkiä opettajaa. HUOM! leikkiä.

Luokalla oli eräs poika, hän inhosi minua päivästä yksi. Kerran hän ei suostunut lähtemään välitunnille ja minun vuoroni oli jäädä järkkäriksi. Koetin saada häntä ulos ja lopulta se päätyi siihen, että hän löi minua tauluviivottimella päähän. Siitä se piina todenteolla alkoi, joka päivä kolmen vuoden ajan minua kutsuttiin väpelöksi ja erakko Eroseksi, koska en puhunut kellekään mitään. En katsonut ketään silmiin ja koetin vain selvitä koulupäivästä. Joka päivä pilkkaa vaatteista ja ihan kaikesta. Tytöt käskivät pestä meikit pois, ainoa ongelma vaan oli siinä, että minä en meikannut. Kukaan ei uskonut, että nämä ripset on omani ja ne on tämän näköiset kuin ne on.

Sitä voisi kuvitella, että vapaalla ja koulumatkoilla säästyy kiusaamiselta, mutta voi pojat, kuinka väärässä olinkaan. Siellä se oli pahempaa, lisäksi siihen osallistui huomattavasti isommat tytöt, tosin niillä tytöillä on aikuisenakin elämänhallinta pahasti pielessä.

Ei ole yhtään sellaista paikkaa, missä minua ei olisi esimerkiksi rumaksi haukuttu, joten joo, mitäpä luulette että minä näen peilistä? Luojan kiitos olen jo niin vanha ja on niin monta lasta, että se on se ja sama mille näytän. 

Enimmäkseen lapsena leikin siskoni kanssa metsässä, vaikka asuttiinkin siellä slummialueella. Meillä oli hauskaa ja olimme tosi läheisiä. Vaikka moni ei sitä uskoisi, meillä oli pitkään vain toisemme. Onneksi sentään oli joku kaveri, vaikka se olikin pikkusiskoni. Yhdessä me oltiin voittamattomia ja todella pahoja suustamme muille. Ollaan sitä vieläkin jos tarve vaatii.

Oli minulla muutama kaveri, mutta enimmäkseen en ollut heidän ensimmäinen vaihtoehto koskaan. Yläasteella asiat muuttuivat vielä pahemmiksi ja eräs tyttö luokaltani sai muut minun kimppuun helposti. Hän oli todella julma tyttö. Mutta, toisaalta nekin ihmiset, jotka näkivät mitä tapahtui ja käänsivät selkänsä, olivat mielestäni yhtä pahoja kuin ne ketkä kiusasivat. 

Eräänä päivänä päätin muuttua, aloitin polttamaan tupakkaa, join alkoholia ja sain erilaisia kavereita riparilta. Olin kerrankin osa porukkaa. Tosin sekin päättyi siihen, kun erään kerran olimme muutaman kaverin kanssa Vuorelassa ja sen paikan nuoret eivät tykänneet näistä muutamasta kaveristamme. Joten tämä nuorisoporukka alkoi jahtaamaan meitä. Pojat polkivat pyörillä karkuun ja pelastivat vain toisen meistä. Minä jäin jälkeen ja kappas kummaa, minut hakattiin. Tai no ensin se alkoi siten, että yksi muka kovis tyttö kävi kimppuuni. Koska olin tapellut häntä huomattavasti isompia vastaan ennen, hänet sai helposti kenttiin. Tosin se tyttö puri minua ranteesta kaikin voimin samaan aikaan kun pidin häntä maassa ja huusin, että rauhoitu. Sen jälkeen tuli kaksi poikaa, jotka sitten kimpassa hakkasivat minut siihen maahan. Silloin hävitin tätini antaman rippiristin, sillä he repivät sen rikki. Toista en saanut tilalle, harmitti, koska se risti oli erikoinen. En itkenyt sen takia, että minut hakattiin vaan sen takia kun se risti katosi. 

Eikä tilannetta parantanut sekään, kun erään kerran olin itseäni vanhemman pojan kyydissä, jossa oli erään kaverini poikaystävä. Se oli minun mielestäni todella tyhmä poika ja ei kovinkaan viehättävä henkilö muutenkaan. Mutta, minulla oli tylsää ja lähdin heidän mukaan. Siellä auton takapenkillä se poika alkoi ahdistelemaan, mutta torjuin hänet. Lopulta pääsin kotiini, mutta seuraavana aamuna huomasin, että kaveriani vaivasi jokin. Hän kertoi, että minä olisin muka hänen poikaystävän puhelimella laittanut viestiä, että tämä poika tahtoo erota hänestä minun takia. Eli siis, kaverini väitti, että olin ottanut hänen poikaystävän puhelimen ja laittanut viestin kaverilleni, että tämä poika eroaa hänestä. Todisteena tämä poika sanoi, että hän ei käytä tuollaista hymiötä. Tuo oli niitä hetkiä kun tajusin, kuinka joku voi toisia ihmisiä noin paljon manipuloida ja kuinka rakastunut osapuoli uskoo mitä vain toinen sanoo. Samalla menetin kaksi kaveriani, sillä eipä minua kukaan uskonut. 

Tapasin yläasteen kaveriporukan, jossa tapasin sen aikaisen poikaystävän, se ensimmäisen. Hänestä kerron myöhemmin, sillä hän teki elämästäni helvettiä. Mutta, siihen aikaan kun tapasin hänet, hänen veljensä oli ehdonalaisessa, hän oli täysi-ikäisenä seurustellut alaikäisen kanssa ja saanut siitä tuomion. Eräänä kertana olin kävellyt  Shellille ja tämä poika oli veljensä kanssa siellä. Tykkäsin tästä pojasta jo silloin ja siksi halusin olla heidän seurassaan. Mutta, kun tuli pimeä, tämä veli lupasi, että pääsen samalla kyydillä kotiini. En koskaan päässyt sinne vaan auto ajoi heidän luokseen kymmenien kilometrien päähän kotoani. Tämä aikuinen pakotti sänkyynsä, tämä poika kenestä tykkäsin jätti minut sinne huoneeseen. Ja tiedättekö miten minun kävi? Koko yön tappelin sitä vastaan, ettei minua raiskata. Muistan vain, kuinka koetin pitää tätä poikaa kenestä tykkäsin kädestä kiinni ja pyysin häntä viemään minut pois. Niin ei käynyt koskaan. 

Tämä samainen veli, hänellä ei koskaan tule olemaan omanikäistä tyttöystävää. Hän valikoi aina nuoria naisia ja saattaa nämä raskaaksi. Tiedän tämän, koska alle 5 vuotta sitten tämä henkilö iski nuoren noin 18 vuotiaan naisen, kuka sattui olemaan minulle tuttu. Ja saattoi tämän naisen raskaaksi. Ei muuten, mutta hän on itse kohta 40 vuotias. 

Minulla on ollut elämäni aikana 7 seurustelusuhdetta. En ole oikein hyvä niissä, sillä minua ahdistaa toisen ihmisen läheisyys. En oikein osaa olla läheinen kellekäkään, en osaa sitoutua. Tai kyse ei ole siitä, että pitäisi olla monen kanssa, kyse on siitä, että voin olla melko kylmä kumppani. Koska en osaa halailla tai suukotella. Minä ahdistun kaikesta sellaisesta, jos minun pitää olla jotain toiselle ihmiselle. Minä viihdyn hyvin ilman fyysistä kontaktia, kunhan asiat sujuu muuten. Viihdyn kun on rauhallista ja normaalia rytmitettyä elämää. Siksi en suosittele kenenkään olemaan minun kanssa, sillä en koskaan voi tarjota mitään normaalia.

Ystäviä sentään on nyt, niitä rakastan ja varjelen aina. Olen siitä huono ystävä, että en osaa pitää yhteyttä. Johtuu neuro-ongelmista. Olen opetellut olemaan normaali, siis feikkaan sosiaalisia tilanteita. Sitä kutsutaan myös maskaamiseksi. En pysty lukemaan ihmisten tunteita, en ymmärrä niitä täysin. Olen opetellut lohduttamaan kun jotakuta sattuu ja opettelen vieläkin halaamaan itkeviä ihmisiä (pois lukien omat lapseni). Se on jännä kuinka omat lapseni eivät aiheuta minussa hämmennystä, parasta on saada sylitellä heitä ja ihan mitä ikinä sattuu lohdutan heitä. Minun teini on myös todella läheinen minun kanssa ja hän luottaa minuun syvästi. Eikä se ole kiinni siitä ettenkö välitä muista ihmisistä, vaikka ette usko minä välitän läheisistäni syvästi. Antaisin mitä vain toisten puolesta.

Olen onnellinen, että lapseni ovat normaaleja, olen onnellinen, että lapseni ovat vahvoja ja siitä, että he pitävät puolensa. 

Minä, olen tavallaan aina yksin. Yli kahteen vuoteen en ole enää ollut samalla lailla sosiaalinen kuin ennen, tulipalo tuhosi sen, en harrasta mitään enkä käy juurikaan missään mikä ei liity lapsiin tai niiden viemiseen jonnekin. Yritin viime kesänä pitkästä aikaa, mutta lopulta sekään ei onnistunut. Olen kotonani kaiken ajan, pois lukien arkiset asiat. Tyttäreni on siitä surullinen, hän muistaa minut sosiaalisena ja menevänä ihmisenä. Mutta, kun talo paloi, samalla kuoli sisältäni jotain.

 Harva pystyy tätä ymmärtämään. Olen se outo lapsi, sosiaalisesti kömpelö, se väpelö, jota kukaan ei halua, ei kotona eikä koulussa.