Tulipalon jälkeen

"Me emme aina saa sitä ulkonaista kohtaloa, minkä ansaitsemme, mutta me saavutamme sen sisäisen kohtalon, minkä pystymme luomaan." 

- Maria Jotuni

Mietin monesti, miksi tämä kävi meille. Kun kaiken piti olla hyvin, ei ollut mitään hätää. Olimme selviytyneen minun sairastelusta ja Kimmon sairastelusta. On vaikea selittää kenellekään sitä tunnetta, kun voit vain istua ja olet onnellinen. Odotin kovasti koulun alkua, sillä halusin kehittää itseäni. Odotin sitä malttamattomana ja tiesin, että se parantaisi mahdollisuutta tehdä sitä työtä mistä unelmoin. Mutta, vain tunneissa, kaikki mitä olit rakentanut, kaikki muistot, kuvat, kaikki oli poissa.

Vain muutama tunti ja koko elämä muuttui sillä hetkellä pysyvästi. Kumpikaan ei muista edes sitä, kuka ajoi automme toisen naapurin pihaan. En muista kunnolla mitä naapurikaan sanoi tai mitä tapahtui. Hän otti meidät kotiinsa, ennen kuin ambulanssit veivät meidät kaikki. En muista edes niitä ihmisiä keitä tapasin silloin enkä sitä mitä puhuin tai mitä minulle puhuttiin. Sairaalassa muistan vain, kuinka hoitaja sanoi, listatkaa heti mitä menetitte. Muistan sosiaalityöntekijän, niitä oli kaksi, mutta en muista muuta kuin sen, että pyysin koiralle turvapaikkaa. Koirille ei sosiaalitoimi mitään hommaa, ne eivät kuulu heidän piiriin. Muistan, kun Kimmo soittaa vakuutusyhtiölle ja kysyy onko meillä edes vakuutusta. 

Menimme keskukseen, siihen samaan missä olin ollut v.2017. Siellä oli samoja työntekijöitä. Saimme paljon lahjoitusvaatteita, joten annoimme osan turvakeskukseen ja niille ihmisille, ketkä olivat siellä samaan aikaan. Tiedän, ne olivat meille, mutta kaikkea tuli niin paljon sinne keskukselle ja tiesin millaisissa tilanteissa ihminen sinne joutuu, joten halusin antaa siitä mitä saimme myös muille. Tiedän, voitte kivittää minut sen takia. En ole epäkiitollinen, mutta en tarvitse enempää kuin minulla on. 

Olimme menossa Prismaan, piti ostaa jotain mitä sai puettua päälleen. Seisoin vain hyllyjen edessä ja itkin, en löytänyt unikaveria lapsille. Haisin savulta ja minulla oli päälläni äitini vaatteet ja kengät, mitkä hän toi sairaalaan minulle. Sairaalaan tullessa äitini joutui onnettomuuteen myös, sillä joku ajoi heidän peräänsä liikennevaloissa ja äitini joutui kuvattavaksi. Minä vain seisoin siellä leluhyllyn välissä ja itkin. Äitini kengät olivat ihan liian suuret minulle, joten kävely oli hankalaa, mietin tarvitsenko kengät. Pää oli ihan tyhjä, normaalisti tiedän mitä ostan kaupasta. Mutta, nyt en tiennyt. En ymmärtänyt sitä, että meillä ei enää ole mitään. En voinut usko, että muutama tunti sitten meille ilmoitettiin, että talo poltetaan maan tasalle. Palokunta kun tuli, he eivät olleet edes valmistautuneet niin isoon paloon, lisäksi palopostit eivät olleet siinä lähellä toimineet, joten palon sammutustyöt viivästyi. Sen sijaan he menivät sisälle ja kuvasivat. Palokunta suojeli palon lähtökohtaa, joka  oli muuten ihan eri, kuin poliisin mielestä. Palokunta totesi, että palo lähti juuri siitä kohtaa mitä olin aluksi sanonutkin, ennen kuin poliisi väitti kaksi päivää sen jälkeen muuta. Poliisit sanoivat, että me kaikki olemme väärässä. Koetin muistella mitä tapahtui, mutta ajattelin vain, joko pääsen kotiin.

Sinä iltana meille lämmitettiin sauna, puhuimme Kimmon kanssa, miksi näin kävi. Kysyin olihan varmaa, ettei tuhkia ollut siellä ja hän sanoi, että ei ollut. Emme sen jälkeen puhuneet siitä asiasta enää. Jos minulle sanotaan, jotain, miksi pitäisi sitä epäillä. En ole epäillyt hänen puheitaan tuon suhteen. On asioita missä epäilen hänen puheitaan ja asioita missä en. Tuo ei ole sellainen asia missä olisi pitänyt epäillä. Kun lapset nukkuivat olo oli avuton ja vakuutusyhtiö sanoi, että tehkää vahinkoilmoitus. Joten, heidän ohjeiden mukaisesti toimimme. Olen sellainen ihminen, että trauman takia minä suljen aivot ja yksi tapa lievittää sitä on alkaa tekemään jotain. Olen koko ikäni tehnyt niin, olen korjaaja. Kun lapsuudessani toista hakattiin niin, että veri lensi, minä siivosin. Ymmärrättekö? olen se, joka korjaa vahingot ja kaiken. 

Aloitin kirjoittamaan ilmoitusta, en osannut muuta kirjoittaa, kuin talo paloi. En pystynyt kirjoittamaan mitään erikoista, sillä en tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa. Ajattelin silloin, että joku koetti tappaa meidät, minulla on kyllä kaikki syy uskoa niin. Ensinnäkin, näen maailman hyvin erilailla kuin moni, näen sen paikkana missä kaikki vain tahtovat pahaa ja satuttavat minua. Mutta, eihän sellaista voi siihen kirjoittaa, en muista kunnolla, että mitä edes kirjoitin, varmaan meidän kissasta, että se saattoi kuolla. Kuka kirjoittaa vahinkoilmoitukseen eläimen kuolemasta? Todella epäilyttävää, eikö totta. Joten kertokaa, miten minun pitäisi tietää miksi se talo paloi, miten? Kertokaa joku minulle se syy, maksan vaikka siitä. Oikeuden kannalta asia ei minua kiinnosta, vaan sen takia, etten saa rauhaa ennen sitä.

Kun ilmoituksen teki, ei riittänyt, että kirjoittaa vain talo paloi, siellä oli jumalattoman pitkä lista mikä piti täyttää, että sen pystyi lähettämään. Täytin sitä monta tuntia, en voinut nukkua. Se lista oli todella kankea ja vaikea käyttää. En minä voi muistaa minä päivänä jonkin olin ostanut, koska meillä meni kaikki, jokaista hiuspinniä myöten. Ajattelin, että nuo voi jälkeenpäin tarkentaa. Mutta, kun se piti lähettää, se ei mennyt läpi. Joten, seuraavana päivänä on kysytty voiko siitä tehdä pdf:n. Se sopi heille. Teimme heidän ohjeen mukaan, joka löytyi heidän omasta vakuutusasiakirjasta. Laittakaa tavara, vuosi milloin ostitte ja sen nykymarkkina hinta. He tekisivät sen ikä vähennyksen joka olisi jokaisesta tavarasta omansa. Esimerkiksi kaksi vuotta vanha vaate, hinta alenee sen 70%, eli siitä nykyhinnasta korvataan vain se 30%. Heidän oma ohjeensa löytyy heidän omilta sivuiltaan. Oikeudessa esittelivät kauheita summia, vaan ei niistä vähennyksiä oltu tehty, sillä todellinen summa olisi ollut korkeintaan 40 000-50 000 €. Eihän se toki oikeudessa niin hienolta summalta näytä, eihän? Olisivat edes käyttäneet oikeita summia sen mukaan miten vakuutusasiakirja sen määrää. Syyttäjän olisi kannattanut käydä itse se katsomassa ja poliisin, mutta on liian vaikeaa käyttää selainta ja käydä katsomassa itse, millä perusteella listaus oli tehty.

Kun se oli tehty, etsimme vain asuntoa, emme muuta. Muut ihmiset hoitivat lahjoituksia, en edes välittänyt niistä, halusin vain kodin, en mitään muuta ja sängyt missä nukkua. Oman paikan, missä olisi saatu parantua. Vaan siitä tulikin ihan oma paskamyrskynsä. Mietin todella, että annan lapset pois, jotta heillä edes olisi koti ja menen itse asumaan kaduille. Äitini oli ainoa joka esti minua. Se oli myös ainoa, joka esti minua tappamasta itseäni. Voi kuinka sitä mietinkään kun olin kuulusteluissa. Hupparissani oli naru ja ritilä olisi kestänyt. Jos en olisi ollut raskaana, olisin tappanut itseni siihen paikkaan.

Mutta, äitini ei antanut minun luovuttaa. Silloin hän tajusi sen, että minä olen rikki. Kiitos äiti. Saimme kodin, mutta kävi selväksi, että lehtijuttujen takia ja sen lausunnon takia mitä poliisi antoi, muutamme pois. Meitä alettiin vainota ja uhkailla. Lasten elämä oli muiden ihmisten takia helvettiä. Muutimme siis pois ja luovuin unelmistamme. Kimmo möi tonttinsa ja lähdimme. Emmekä enää koskaan palaa. 

Nyt vasta kahden vuoden jälkeen en elä enää sumussa. En ole myöskään itsetuhoinen, sain omalta työntekijältä apua, kiitos hänelle ja hoitavalle lääkärille sekä äidilleni. Tämä on ollut yksinäinen tie, mutta ystävät olleet rinnalla myös. Kiitos myös heille. Olen saanut paljon uusia ystäviä ja nyt missä elämme on kuin pieni paratiisi. Pian tarjoutuu uusia mahdollisuuksia ja elämä on melko normaalia. En kaatunut, vahvistuin entisestään. Eilen juuri mietin sitä, että selvisin elämästäni, siellä on ollut pahempaakin, joten selviydyn kaikesta mitä eteeni heitetään. En enää välitä mitä muut puhuvat, enkä sitä mitä muut ajattelevat. Rakastan perhettäni ja olen kiitollinen kaikesta mitä minulla on. Minulla on kaikki mitä tarvitsen.