Syntynyt kuolemaan

"Ihmisen kuolema on pikemminkin jälkeenjäävien ongelma." 

- Thomas Mann

Kunnes kuolema meidät erottaa, en usko tuohon sanontaan. Tahdon ajatella kuten Japanilaisessa tarinassa, vaikka kuolisit, kohtaat rakkaasi uudelleen seuraavassa elämässä. Rakkaasi on yhdistetty sinuun punaisella langalla, vaikka kuolisit kohtaat hänet uudelleen kuoleman jälkeen. Näin minä tahdon ajatella. En tiedä mitä toisella puolella on, mutta en pelkää sitä. Ainoa asia mikä kuolemassa tuntuu pahalta on se, ettei näkisi lastensa kasvavan. Ja toki, tahtoisin nähdä maailmaa, mutta se ei ole välttämätöntä, sillä kun katson lasteni silmiin näen koko universumin. 

Minulle on tapahtunut kaikenlaista ja tässä mieleenpainuvimmat lähellä kuolemaa kokemukset. Osan olenkin jo kertonut aiemmin, joten en palaa niihin. 

Sain ajokortin kuten moni muukin 18 vuotiaana. Olin jälleen kuskina, tykkäsin olla autonratissa, siksi en juonut kovinkaan usein. Erään kerran lähdin kuskiksi kaverilleni hänen autollaan, hänellä oli kitkarenkaat alla ja en ollut ajanut sellaisilla ennen enkä juurikaan pienellä hiekkatiellä. Oli liukasta ja todella huono talvinen keli. Sinä päivänä Kuopion alueella tapahtui 9 suurempaa onnettomuutta. En osannut yhtään pelätä ja siksi ajoin normaalia vauhtia vaikka olisi kelin takia pitänyt ajaa hiljempaa. Kuten moni nyt varmaan ajattelee, niin kyllä typerä nuori kokematon kuski ja huono sää sekä väärä tilannenopeus, joten auto lähti lapasesta ja sitten mentiin. Auto pysähtyi muutaman sentin päähän puusta. Naapuri kävi nostamassa auton penkasta traktorilla. Ilta jatkui, ajoin taas kaupungissa. Tiet olivat mahdottoman liukkaat, autoa oli todella vaikea ajaa. Erään baarin edessä eräs kaverimme kysyi, voisinko viedä hänet maalle missä hän asui. Suostuin tietenkin, vaikka ei olisi pitänyt. Alkumatkan meni ok, menin rampilta alas moottoritielle, mutta siinä rampilla olikin iso lumivalli johon törmäsin. Tämän seurauksena auto lähti heittelehtimään. Hetken ajan näytti siltä, että saan auton hallintaan. Mutta, ei, en saanut sitä hallintaan, lopulta auto osui moottoritien kaiteeseen ja pyöri ympäri useita kertoja kuin kiekko. Ei menty sentään katolleen. Takaa tuli rekka, joka joutui siirtymään ohituskaistalle. Kun auto pysähtyi ajoin sen reunaan ja kaikki istuttiin hetki hiljaa. Takana tuleva auto pysähtyi ja tuli tarkistamaan meidän kunnon, hän oli ammatiltaan ensihoitaja. Poliisia ei tullut paikalle, menimme katsomaan vahingot, autosta meni umpio ja kulma ruttuun. Kaverini rauhoitteli ja ajoin lähimmälle huoltoaseman pihaan ja nousin autosta. Kaverini ajoi loppuillan, ei minusta olisi ollut enää ajamaan sinä iltana. Anteeksi ystäväiseni, olen pahoillani edelleen ja anteeksi niille ketkä saatoin siten vaaraan.

Pahin kertani mitä en koskaan unohda ovat ne kerrat, kun koetin tappaa itseni. Yritin sitä yhteensä kolme kertaa. Totta kai teininä mietin sitä paljon, sillä pää ei kestänyt sitä mitä oli tapahtunut. Asuimme junaradan vierellä ja monesti mietin, että menen vain radalle niin tämä kaikki loppuu. En koskaan mennyt, vaikkakin tupakoin siellä radan takana salaa. 

Nämä kolme yritystä tapahtuivat AMK aikaan, minulle oli määrätty paljon mielialalääkkeitä eikä yksikään sopinut. Vaihtoja oli ollut todella paljon, joten niitä oli kaappi täynnä. Koetin saada elämää balanssiin lääkkeillä, mutta ainoa mitä niistä seurasi oli ääni joka sanoi, että tapa itsesi, pelasta lapsesi ja tapa itsesi. Se ääni kertoi, kuinka lapseni saavat paremman elämän ilman minua. Jotta voisin pelastaa lapseni ja he saisivat paremman elämän minun tuli kuolla. Samalla iski kaikki muistot lapsuudestani ja entisistä suhteistani, mietin miten epäreilua oli kokea ne asiat ja millainen tuska sisällä oli koko ajan. Join toki alkoholia kavereiden kanssa vapailla, ne harvat kerrat kun lapset olivat isällään. Mutta, päihteet vain pahensi ajatuksiani. Kuolema tai päihteet on yleensä se ratkaisu tällaiselle elämälle, ellei joku auta ajoissa.

Erään kerran sitten napsahti, otin kaikki lääkkeet kaverin kanssa vietetyn illan jälkeen mitä löysin, juoksin metsään ja siitä lammen jäälle, jossa filmi katkeaa. Seuraavan kerran heräsin Julkulasta, poliisi oli minut löytänyt kun ohikulkija oli nähnyt minut umpi märkänä, sillä olin uponnut lampeen heikkojen jäiden takia. Poliisi vei minut KYS ille, mutta olin alkanut nähdä harhoja, joten minut vietiin Julkulaan. Heräsin sieltä ja minulta kysyttiin montako ihmistä näen, sanoin vain pitääkö nähdä enemmän kuin yksi? Ei kuulemma ja sain lähteä. Sinällään hauska, että olin viesteillä monelle sanonut hyvästi, että tapan itseni vaan kukaan ei vastannut minulle. Että, ehkäpä kukaan ei kaipaisi jos kuolisin paitsi lapseni.

Toisen kerran soitin ex miehelleni, että tule katsomaan lapsia, menen tappamaan itseni. Menin hänen asunnolleen ja istuin sohvalle, napsin yksi pilleri kerrallaan lääkkeitä ja join alkoholia. Laiton perhetyöntekijälle viestiä, että pitäkää huoli lapsistani. Tämä samainen perhetyöntekijä tuli ex mieheni asunnolle ja katsoi vieressä kun olin sekaisin lääkkeistä aikeinani tappaa itseni. He istuivat siinä hetken ja lähtivät pois. Joten, liian vähän tälläkin kertaa pillereitä, liian vähän tarvitsin kaikkien mielestä apua. 

Kolmas kerta oli pahin, jälleen hyvästi viestejä, ei vastausta, otin tällä kertaa kaikki lääkkeet. Ex mieheni oli lasten kanssa, minä keittiönpöydän äärellä yöllä ja söin ihan kaikki lääkkeet mitä löysin, opamox, mirtazapin, seronil, atomoxetin, sirdalud eli kaikkea mitä vain löysin kaapistani. Juomana käytin alkoholia. Lapset nukkuivat, minä istuin hiljaa, kunnes menin sänkyyni ja hiljalleen tuntui, että tukehdun. Että en jaksa hengittää. Silloin iski paniikki, vaikka koetat tappaa itsesi iskee hengen salpaannuttua paniikki. Pyysin ex mieheltäni apua, hän seisoi lasten kanssa ovella ja käski lasten katsoa kuinka heidän typerä äitinsä kuolee. Sulkiessaan oven hän sanoi, jospa nyt opit ja kuolet vaan pois. 

Jäin asuntoon yksin, taju meni hetkessä ja seuraavan kerran kun muistan jotain, oli kaksi päivää sen tapauksen jälkeen kun heräsin. En ollut juonut enkä mitään koko kahden vuorokauden aikana. Soitin missä lapset, onko turvassa. En saanut hoitoa tähän ollenkaan. Sitten olikin pää pöllyssä sen viikosta kahteen. Koko tämän ajan sosiaalitoimi ja kaikki tiesi tämän. Kävin myös koulussa, että sinällään olen tunnollinen oppilas, että menen kouluun vaikka pääkainalossa.

No en kuollut, enkä yrittänyt enää, sanoin lääkärille, että en suostu mihinkään lääkitykseen enää. Joten en syönyt sen jälkeen vuosiin mitään, vain terapiaa monta kertaa viikossa. Se on hoito mikä auttaa parhaiten. Nyt on lääkitys, mutta se on enimmäkseen adhd lääke ja se auttaa oikeasti. Enkä kuule enää ääniä, joten siinä ex mieheni oli oikeassa, opin kerrankin jotain. 

Vuonna 2020 kun aloin odottaa neljättä lastani sairastuin umpparin tulehdukseen, oli korona aika eikä sairaalaan suostuttu ottamaan, ennen kuin testi näyttää oliko oireeni koronaa. Keskiviikkona soitin oireistani, perjantaina pääsin testiin ja maanantaina tuli tulos. Negatiivinen, joten lääkäri oli vain kirjoittanut näkemättä, että jokin virustauti. Tässä vaiheessa en voinut kävellä kunnolla, sillä kivut olivat kamalat. En voinut syödä mitään. Hoidin kuitenkin kolmatta lastamme kotona yksin, sillä toisen piti käydä töissä eikä muita ollut avuksi. Soitin sinä maanantaina hyvin vihaisen puhelun, sanoin, että jos en nyt pääse verikokeisiin edes nostan kanteen niitä vastaan. Että on heidän vika, jos minulle tai vauvalle sattuu jotain. Päästivät pitkin hampain kokeisiin, tiistaina koetin saada tuloksia ja kukaan ei vastannut. Soitin neuvolaan ja sieltä sanoivat, ettei he näitä yleensä voi katsoa, mutta tässä tilanteessa katsovat. Tuli puhelimessa hiljaista, neuvolanhoitaja sanoi, että välittömästi päivystykseen, sillä arvot olivat järkyttävät. Jos en menisi kuolisin. 

Menin päivystykseen KYS iin ja siellä oltiin epäuskoisia ja kohdeltiin kuin olisin turhaan siellä, kunnes katsoivat ultralla (muuta ei voitu käyttää koska olin raskaana), että umppari on tulehtunut ja siellä on 4 cm paise. Siitä osastolle ja lääkäri sanoi, jos leikkaavat paise voi räjähtää ja voin kuolla siihen tai vauva ainakin, mutta voivat kokeilla antibioottia. Olin kaksi viikkoa antibioottia suoraan suoneen kolmesti päivässä. En saanut kotona hoitajaa käymään, joten pienen poikani kanssa matkustin kolmesti päivässä edestakaisin tiputukseen. Toisen viikon kohdalla huomattiin, ettei se auta ja paise vain kasvaa. Joten takaisin gastrokirurgiselle osastolle, siellä eräs nainen sanoi minun olevan todella itsekäs kun en tee aborttia ja mene leikkaukseen. Osastolla tehtiin päätös, että minun vatsapeitteiden läpi laitetaan ultraa apuna käyttäen sellainen putki, jonka avulla imetään se paise tyhjäksi, tehdään koe mikä bakteeri siellä on ja annetaan spesifi antibiootti siihen. Sitä putkea piti pitää niin kauan, että paise oli poissa.  Minua ei koskaan ole sattunut niin paljon kuin sen putken laitto. Neljä hoitajaa piti raajoista kiinni ja kaksi lääkäriä suoritti toimenpiteen. Sain vain paikallispuudutuksen raskauden takia. Kuulin kun putkea työnnettiin ja kuinka peitteet rätisi. Minä huusin, en koskaan ole huutanut niin paljon, sillä se sattui oikeasti. Toimenpiteen jälkeen oksentelin kivun takia. Mutta, tulehdus saatiin kuriin ja vauva on nyt 3 vuotias iloinen pieni poika. 

Sitten tapahtui tulipalo, heräsin ja huomasin kuinka lattianrajassa kulkee savumatto. Se ei edes haissut savulta. Ja sitten koko homma lähti käyntiin, kirjoitan siitä omana juttuna vielä montakin asiaa aikanaan. Mutta, jos en olisi herännyt totuus on se, että meitä ketään ei tässä enää olisi. Odotin silloin viidettä lastani. 

Kun viides lapseni syntyi, synnytys meni vauhdilla, kätilö ei uskonut minua, että vauva on melkein ulkona. kätilö oli silloin syömässä ja ärtyneenä tuli paikalle, kunnes tajusi, että pää oli jo käytännössä ulkona. Silloin tuli kiire yhdelle jos toiselle. Lapsi syntyi syöksymällä ja ihana pieni vauvahan tuo nuorin on. Kun oli aika mennä suihkuun verta purskahteli lattialle, sanoin kätilölle, että aika paljon vuodan vieläkin. Kätilö sanoi, että ei mtn sen kun menet suihkuun. En voinut olla siellä kauaa, koska tuntui, etten pysy kohta pystyssä. Tulin suihkusta ja kävelin kätilön eteen ja verta purskahti ympäri lattiaa, koko lattia kätilön edessä oli veressä. Joten sitten minua alettiin tutkimaan. Näin sen kätilön ilmeestä, että nyt on kiire. Sitten olikin huone täynnä porukkaa, hälykelot soi ja verta olin menettänyt vajaa 2 litraa. Sisälläni oli iso möykky verta, jonka he painoivat vatsaani painamalla ulos. Silloin minä rukoilin, anna minun nähdä lapseni vielä. Tippoja oli kummassakin kädessä vaikka kuinka monta, lääkäreitä oli kaksi ja hoitajia seitsemän. Lopulta verenvuoto lakkasi ja olin kylmissäni. Lääkäri ihmetteli, kuinka olin niin rauhallinen. En ollut, mutta kuten olen kertonut, se vain näyttää sille. Kätilö tiesi, että olin tulipalossa ollut henkilö ja ihmiset puhuivat meistä vaikka mitä. Luulen, että hän ajatteli pitkittää esimerkiksi kipujani. Vähän kuin kostona siitä, että olen hänen mielestään paha ihminen. Ammattilainen ei tee tuollaista virhettä noin helposti. Toki virheitä tapahtuu, mutta nuo asiat huomasin jo itsekin, ettei ole normaalia ja kätilö ei suostunut antamaan apua, kertoo minulle paljon. Miksi apua piti rukoilla heiltä vaikka lattiat olivat veren peitossa? Jopa mieheni tajusi, että jokin oli pielessä, edes häntä ei kuunneltu. Kerkesin vuotaa melkein kuiviin, ennen kuin kukaan reagoi. Toki, enhän minä tiedä mitä ihmiset ajattelevat, mutta käytös kertoo minulle todella paljon.

Mutta, kaikkien harmiksi, en ole kuollut, enkä aio kuolla. Ensinnäkään, en osaa näköjään kuolla ja toisekseen jokin suojelee minua koko ajan.