Spice Girls

"If you want my future, forget my past

If you wanna get with me, better make it fast

Now don't go wasting my precious time

Get your act together we could be just fine"

- Wannabe, Spice Girls 

Muistaako kukaan muu niitä Spice Girls tikkareita 90 luvulla? Sellaisia mitkä oli persikan makuisia ja niissä oli tarra sisällä. Minä tykkäsin niistä ja keräilin niitä. Äitini antoi vähistä rahoistaan muutamia euroja, jotta sain ostettua niitä. Sitten oli ne isopohjaiset kengät, kaikilla oli sellaiset. Kuten olen kertonut, että meillä ei juurikaan ollut rahaa, mutta äitini yritti aina parhaansa. Töitä ei juurikaan ollut ja äitini oli kouluttamaton. Hän kävi kuitenkin jotain kurssia parantaakseen mahdollisuuksiaan päästä töihin. 

Hän oli hommannut myös minulle sellaiset kengät, ne oli punaiset joissa oli valkoista ja valkoiset nauhat. onneksi minua vuotta vanhempi tyttö oli opettanut sitomaan kengännauhat koulussa, joten osasin laittaa ne itse. Se tyttö oli todella mukava, myöhemmin kuulin hänen perheen kohdanneen kamalan tragedian. Se tuntui silloin todella pahalta, sillä se tyttö oli aivan ihana ihminen ja pidin hänestä todella paljon. 

Minun mielestäni äitini hommaamat kengät olivat hieno. Ei ne olleet kalleimmat, mutta minusta ne oli parhaat. Vaikkakin, kuten arvata saattaa, siitäkin osa sai aiheen kiusata. Varsinkin ne lapset, keillä oli varakkaat vanhemmat, he olivat pahimpia. Voisi kuvitella, että varakkaissa perheissä olisi eritoten käytöstavat tärkeät, mutta usein näin ei ole, lapset peilaavat vanhempiaan ja osa näistä vanhemmista oli juuri sellaisia. Tiedättekö, vaikka päälle päin voisi kuvitella kaikkea, isot talot, rahaa sekä hienot autot voi seinien sisällä olla täysin toinen maailma. Olen nähnyt sen usein, kiiltokuvaperhe ja kauhua täynnä sisältäpäin. Tavallaan minä olin sen suhteen onnekkaassa tilanteessa, että minulla on sukulaisia jotka on lämpimiä ja ovat aina vierellä. 

Minä en välittänyt siitä, että minua usein pilkattiin. Totta kai se sattui, mutta ajattelin aina kuinka hienoa on, että joku näkee vaivaa kenkien eteen. Muistan vieläkin sen syksyisen aamun kun aurinko oli nousemassa ja tulin kouluun niissä uusissa kengissä. Jo koulun nurkalla suosittu tyttö osasikin kertoa hinnan ja arvon sekä nauraa minulle. Minä en sitä itse olisi muuten edes tiennyt, raha ei ole kiinnostanut silloinkaan, kuten ei nytkään. 

Minusta Spice Girlsin kappaleissa oli muutamia hyviä. Yleensä tytöt tanssivat niitä ja oli kaiken maailman nukkeja ym. Minulla ei ollut sellaisia, mutta kuuntelin enemmin sanoituksia ja musiikin rytmiä. Tanssijaksi minusta ei oikein ole, sillä sekoitan vasemman ja oikean. Musiikin suhteen olen ollut sen suhteen tarkka, että sanoilla pitää olla merkitys ja sen pitää tuntua iholla asti. Tyylilajilla ei ole merkitystä, sillä eniten minuun vaikuttaa se mitä tunteita siitä tulee. 

Vaikka minulla ei ollut kovin montaa kaveria, oikeastaan yksi, joka silloin tällöin oli seurassani, varsinkin koulumatkoilla, viihdyin kyllä yksinkin. Sain oikeastaan mukavia kavereita kolmannella luokalla, mutta sitten meidän pitikin taas muuttaa. Jäin ikävöimään heitä. 

Olin aina myöhässä koulusta, ensinnäkin en osannut kelloa, toisekseen jäin aina huuhailemaan omiani koulumatkoilla. Minulla oli sellainen pahvilaatikko metsässä, minne olin tehnyt lumesta pieniä eläimiä. Menin sinne aina leikkimään. Tosin, kerran näytin sen eräälle lapselle, joka sittemmin kertoi muille ja he rikkoivat sen. Olin todella surullinen ja koetin tehdä ne uudelleen, mutta ei ne tuntuneet samalta. Lisäksi lorkin usein siinä joessa mikä piti ylittää koulumatkalla tai vaihtoehtoisesti kiipeilin sen sillan kaiteella. Kerran eräs aikuinen näki sen ja kertoi rehtorille, jouduin siitä puhutteluun. 

Vaikka pidin koulusta todella paljon, varsinkin taideaineista ja kirjoittamisesta, tylsistyin todella usein. Sitten olin vain oman pääni sisällä. Minulla on siis ääni päässäni, joka puhuu. En kuule ääniä, mutta minun päähäni vain tulee ideoita ja sellaisia ajatuksia. Esimerkiksi kun kirjoitan, nämä sanat vain tulevat jostain. En mieti niitä sen enempää. Normaalisti tekstin tuottamiseen menee 20 minuuttia. Lisäksi, kun luen tai kirjoitan näen sen kuvina, ihan sama mitä minä luen. Se teksti näkyy tavallaan kuvana minulle. Joten, minun oli helppo mennä pääni sisään enkä koskaan ollut häiriöksi. 

Joten outo lapsi. Matematiikassa ajattelin aina olevani huono, mutta kun menin AMK hon eräs opettaja tajusi, että minä lasken asiat vain vähän omalaatuisesti. Haluaisin sanoa, käyttäneeni paljon aikaa matematiikkaan, mutta en. Se alkoi sujumaan heti kun ajattelin sitä pulmapelinä. Sitten se jopa oli kiinnostavaa. Näen myös matemaattiset kaavat päässäni jännästi, kuten fysiikan ja kemian jutuissa myös. 

En ollut kovin kummoinen oppilas, keskiarvoni oli melko huono. Mutta, sen sijaan pääsi sisällä ajattelin kaikenlaista. En ole ainoa, kenellä asiat ovat näin. Jos olisin tiennyt tai saanut adhd diagnoosin ajoissa, olisin saanut tukitoimia, eikä kaikki olisi ollut niin hankalaa. Tosin tukitoimia ei oikein ole koskaan ollutkaan, että sekin laahaa kehitystä jäljessä. Ehkä lääkkeen kanssa en olisi ollut se outo lapsi, ketä ei haluta synttäreille ja kuljetaan kouluun vain sen takia kun ei halua mennä yksin. Tämä mitä kerron on todella monelle lapselle vieläkin arkea, vaikka muka olemme niin suvaitsevia. Se on suurin huijaus koskaan. Ennakkoluulot on tässä kansassa yhtä syvällä kuin haju haisunäädässä. Päälle päin esitetään muka hyvää, mutta tiesittekö, teidän lapset heijastaa teidän todellisen kuvan maailmalle ja osalla se kuva ei ole niin kaunis kuin moni ajattelee sen olevan.