Sinä pieni ihminen

"On kahdenlaista valtaa: yksi saavutetaan rangaistuksen pelon kautta ja toinen rakkauden tekojen seurauksena. Rakkauteen perustuva voima on tehokkaampaa ja pysyvämpää kuin rangaistuksen pelkoon perustuva."

-Gandhi

Omassa lapsuudessani valta saavutettiin pelon avulla. En ole ainoa, joka sitä kokee. Syy miksi kirjoitan tämän tekstin tänään tästä aiheesta, on ihminen joka halusi puhua minulle. Hän lähestyi minua salanimen kautta, ymmärrän kyllä syyn. En kerro hänen sanojaan, mutta halusin puhua tästä tätä kautta. Vaikka monen on vaikea usko, minä todella kykenen välittämään ihmisistä, jotka kokevat kamalia asioita, vaikken tuntisi heitä.

Katsokaas, kun vaikka joku tekisi minulle pahaa, minä haluan uskoa siihen, että anteeksi antamalla ja ymmärryksellä saavutetaan enemmän kuin huutamalla ja väkivallalla. En ole tyhmä enkä läheisriippuvainen, kuten eräs minulle sanoi. Vaan yksinkertaisesti, en voi korjata ketään, mutta minä voin yrittää kuunnella ja välittää. Jos maailmassa ei ole ketään joka sinusta välittää, minä välitän. Miksi? Siksi, koska jokainen elävä olento on elämän arvoinen. Jokainen ansaitsee kantaa kortensa kekoon ja on olemisen arvoinen. Jokaisella meistä on oikeus rakkauteen ja ymmärrykseen. 

Jokainen meistä tekee virheitä, moni paljon pahaa. Mutta, loppuuko paha lyömällä toinen maihin vai loppuuko se rakkaudella. Haluan uskoa rakkauteen ja välittämiseen, olin sitten tyhmä tai en. Jokainen meistä suuttuu ja loukkaantuu, se on tunne ja niihin on oikeus, mutta jos katsomme pintaa syvemmälle, voimme ymmärtää toisiamme. Väkivalta synnyttää vain väkivaltaa.

Mutta, se mistä puhuin tämän henkilön kanssa, oli lapsuus. Nyt kerron jotain, mikä on todella kipeä aihe. Jonkun on kuitenkin joskus puhuttava, sillä ilman avointa keskustelua emme saavuta mitään. Emme koskaan opi virheistämme. Kuten entinen appiukkoni sanoi "sitä saa lyödä kerran jos toisenkin päänsä seinään, mutta kolmas kerta on jo typeryyttä." Hän oli/on muuten todella kiva ihminen ja hyvin älykäs. 

Minä kasvoin erikoisissa oloissa ja nyt, jos joku tuomitsee äitini se on väärin. Hän ei ole paha ihminen, mutta on asioita joita hän varmasti katuu ja pelon vallassa joutui tilanteeseen, missä ei pystynyt toimimaan. Kun olin vauva, itkin 3 kuukautta putkeen, minulla oli koliikki. Lisäksi en sietänyt kosketusta, joten joka kerta kun isäni otti minut syliin minä vain huusin. Hänet tuntien hän huusi minulle takaisin. Vaikea lapsi jo syntyessäni. Olin hieman vilkas yksilö, johtuen adhd;sta, mistä sain diagnoosin vasta aikuisena. Minä mm. kiipesi lasivitriiniin ja se kaatui päälleni, lensin nuken rataisiin ja minua ympäröi veitsen terävät isot lasin sirpaleet. En saanut naarmukaan, hulluinta on se, että' muistan sen jotenkin. Vaikka olin vasta kahden vanha.

Minun varhaisimpia muistojani on tilanne, jossa juoksen karkuun isääni ja sitten lennän naamalleni, ja sitten se kauhea kipu. Tarinahan menee näin, että ärsytin isääni, joka jahtasi minua ja tönäisi selkään. Kaaduin naamalleni, hampaat menivät kieleni läpi siten, että se halkaisi kieleni. Se on vieläkin halki vaikka aikaa onkin kulunut yli 30 vuotta. Olin silloin kahden-kolmen vanha. Mummoni (isäni äiti) kertoi, kuinka oli soittanut meille ja kuullut kun olin huutanut jo monta päivää putkeen. Syynä oli kieleni joka oli mennyt miltei kahtia. Äitini oli paniikissa, mutta mummoni kielsi, ettei saa viedä lääkäriin. Syy oli tämä, hän halusi suojella poikaansa. Ja tämän kirjoittaminen sattuu, sillä halusin monesti uskoa, että olin tärkeä jollekin. 

Kärsin pitkään ja en voinut syödä kunnolla. Ja nyt jos joku syyttää äitiäni, koettakaa ymmärtää, hän oli nuori äiti ja teki mitä käskettiin. Tätä tarinaa jatkan hiljalleen tässä blogissa ja toivon, että joku saa tästä rohkeutta jättää menneet taakseen ja yrittää parhaansa, sillä sinä et ole yksin kipujesi kanssa. Meitä on monta keillä tämä kipu on. 

Isäni lempi tarinoita oli se kuinka kerran hakkasi minua ja kaksi vuotias siskoni yritti kaikin voimin saada hänet lopettamaan. Häntä alkoi naurattamaan kuinka pieni tyttö koetti estää häntä, siksi hän lopetti. Hän lopetti yleensä hakkaamiseni vain silloin, kun en enää liikkunut, etten kuolisi tai kun lakkasin itkemästä. Hän ei voinut sietää kun itkin. Mitä kovempaa itkin sitä enemmän minua lyötiin.

Kaikki tiesivät mitä koin, mutta kaikki olivat hiljaa tai vaihtoehtoisesti osa rukoili etten kuole. Eilen juttelin erään ihmisen kanssa puhelimessa, sanoin hänelle, että ne ihmiset jotka ei puutu kiusaamiseen on yhtä pahoja ihmisiä kuin ne ketkä kiusaavat. Sama  koskee väkivaltaa, jos et puutu siihen olet osa sitä. 

Sen sijaan, että olisin myötätuntoa saanut lapsena tai koskaan muulloinkaan, minua on vain pidetty outona ja kiusattu. Sama jatkuu aikuisena, mutta enää se ei tunnu miltään. Kuten sanoinkin psykologille, minua ei voi enää pelastaa, sillä minä kuolin jo lapsena. Minun persoona on rikkonainen. Mutta, minun lapseni, ovat kaikki kaikessa. Joten kasvatan heistä parhaimpia ihmisiä ja rakastan joka päivä. Olen todella suojeleva lapsiani kohtaan, jos joku satuttaa heitä, sitä en voi sulattaa kevyin mielin. En voi sietää sitä, jos lapsiani satutetaan. He ovat minun ainoa heikko kohtani. 

Luojan kiitos, puolisoni on ihana isä ja meillä ei lapset koe pelkoa. Meillä on rajat, mutta kaikki on rakkaudella saavutettua. Nyt kun kirjoitan tätä, minun pienet ihanuudet nukkuvat meidän sängyssä, saavat nukkua niin pitkään kuin tahtovat ja vanhimmat lapset istuvat vieressäni katsoen Harry Potteria. Parasta aikaa ikinä. Mutta, mitä kun lapset kasvavat, noh ennen kuin minusta tulee mummo (haluan hemmotella lapsenlapseni täysin, rakastan heitä jo nyt vaikken ole mummo vielä), myyn kaiken mitä omistan ja lähden vapaaehtoiseksi maailmalle vain kaksi kassia mukanani. Se on minun unelmani. Tiedättekö miksi? Siksi, koska haluan antaa kaikkeni, jotta edes yksikin ihminen voi tuntea hetken olevansa ihminen. Se on tavoitteeni. Tuskani on minun voimani, jolla jaksan eteenpäin. 

Kaiken kaikkiaan, annoinko isälleni anteeksi? Se selviää jatkossa mitä tapahtui lopulta.