Seitsemän vuoden kriisi

"Kun me todella tiedämme, että elämä on vaikeaa — todella ymmärrämme ja hyväksymme sen — niin elämä ei enää olekaan vaikeaa."

— Psykiatri M. Scott Peck, Rakkauden psykologia

Onko meillä nyt seitsemän vuoden kriisi? Aloitimme seurustelun syksyllä v. 2017, joten pian häämöttää maagiset seisemän vuotta. Edellinen liittoni alkoi v. 2007 ja päättyi v. 2016. Olimme yhdessä vähän vajaa kymmenen vuotta. Niihin vuosiin mahtui niin hyviä kuin huonoja hetkiä. 

Miksi erosimme? En vain jaksanut sitä elämää missä ei ollut mitään tasaisuutta. Saattoi mennä kuukausia kun kaikki oli hyvin, mutta sitten elämältä tippui pohja. Toisekseen, lasten hoitaminen jäi minulle kun toinen katosi kuin tuhkatuuleen tai vaikka oli läsnä ei reagoinut lapsiin. Koskaan ei voitu mennä mihinkään kun kaikki minne mentiin oli aivan kamalaa. Kotona oli myös tunnelmana munankuorilla kävely. Mikä tahansa saattoi laukaista ikäviä asioita. Sitten taas mentiin, ensin viikko tolkulla ryyppäämistä johon rahat tulivat meidän varoista, jolloin lasten kanssa jäi usein tyhjän päälle ja väkivallan uhkaa. Itse en juonut, sillä lapsien hoito jäi luonnollisesti minulle, enkä muutoinkaan pidä lasten läsnä ollessa juomisesta (lukuun ottamatta saunakaljaa tai ruoan kanssa viiniä).  Pyysin häntä pariterapiaan, ajattelin, että siellä saisi asiat kuntoon. Hakeuduin perheneuvolaan ja sosiaalitoimen piiriin myös. Mutta, sen sijaan hän suuttui minulle eikä tahtonut panostaa asioihin. Olimme kerran lähdössä pihasta autolla, kun pyysin voisimmeko mennä, muutoin en tiedä voinko jatkaa tätä. Hän suuttui niin paljon, että kaasutti ylämäkeä ja huusi "vittuako noi pennutkaan tossa pihalla on tiellä pitäs päälle ajaa" ( ja kyllä, muistan melko tarkkaan mitä ihmiset sanovat, sillä minulla on keskiverto ihmistä parempi sanallinen muisti, ihan tutkitusti). Se oli se päivä kun tajusin, ettei tämä koskaan tulisi korjaantumaan.  

Mutta, oletko koskaan eronnut ihmisestä, joka ei päästä irti ja käyttää lapsia aseena? Minä olen ja se tuntui elinkautiselta. Kunnes hän tapasi uuden naisen, olin siitä helpottunut ja ajattelin, että tämä oli tässä. Toivoin, että heillä menisi paremmin. Olimme kuitenkin omilla vuoroillamme olleet lasten kanssa laitoksessa kuntoutuksessa v. 2017 ja kaiken piti olla hyvin. Omalta osaltani oli totuttelua, että lapset vierailivat säännöllisesti isänsä luona, mutta totuin siihen. Neljä päivää isällään kuusi päivää minulla. Tapasin noihin aikoihin tulevan aviomieheni, Kimmon. 

Sitten korttitalo alkoi kaatumaan, ei itselläni vaan ex mieheläni. Toistuvat pahoinpitelyt ja taistelut nykyisensä kanssa olivat raastavia, sillä jostain syystä koko naisen suku, tämä nainen itse ja ex mieheni vetivät meidätkin siihen. Ihmettelen miten Kimmo jaksoi olla vierellämme. Alkoholi vei lopulta ex mieheni jatkuvalle ryypyn tielle ja niinhän siinä kävi, maaliskuussa 2018 lapset jäivät pelkästään minulle. Sanoin Kimmolle, että voidaan erota, että lapset vie minulta nyt niin paljon aikaa, etten minä voi seurustella kuten muut. Tiesin, että olisin yksin lasten kanssa, joten vapaa-aikaa ei enää olisi. Kimmo ei miettinyt hetkeäkään ja sanoi haluavansa olla meidän kanssa ja tukea niin paljon kuin voisi. Samaan aikaan aloitimme remontoimaan sitä meidän taloa joka paloi. Päivisin Kimmo oli töissä, minä olin koulussa (AMK), iltaisin olimme lasten kanssa ja remontoimme taloa. Se oli hullua aikaa, lopetimme työnteon kahdelta-kolmelta aamuyöllä ja aloitimme päivän kuudelta. Mutta, se oli meidän yhteinen unelma jonka eteen teki mielellään töitä. Kuusi kuukautta oston jälkeen talo oli remontoitu ja pystyimme asettumaan sinne. Menimme muutama kuukausi sen jälkeen naimisiin. Vuoden vaihteessa aloin odottamaan meidän yhteistä lastamme ja hieman sen jälkeen Kimmosta tuli myös edellisen liiton lasten virallinen huoltaja siltä varalta jos minulle sattuisi jotain. 

Elämä siis asettui uomiinsa, vaikka ympärillämme moni aiheutti draamaa. Vaikka olimme vain me kaksi, meillä oli kaikki mitä tarvittiin ja olin onnellisempi kuin koskaan. Muutimme Kuruun puhtaasti siitä syystä, että draama Kuopion päässä alkoi käydä raskaaksi. Palasimme valitettavasti takaisin, jolloin kaikki tämä alkoi. Joskus kadun omalla tavallani sitä, että edes koskaan tulimme takaisin. Meillä oli hyvä elämä, joten miksi palasimme, miksi ikävöin paikkaa, jossa kerta toisensa jälkeen tapahtui kamalia asioita. Nyt olen päättänyt etten koskaan palaa, en todellakaan.

Pian tulee siis seitsemän vuotta kun aloitimme yhteisen taipaleen, pitäisiköhän keksiä jokin kriisi vielä. (vitsi)

Meillä on ollut melkoinen yhteinen elämä, joten en usko kriisin tulevan. Joskus vaikeudet erottaa ihmisiä, meidän tapauksessa yhdisti. Olemme aina olleet tiimi ja vuoronperään vetäneet toisiamme suosta. En käy tässä läpi sitä mitä, mieheni on käynyt läpi, sillä se ei ole minun asiani. En voi puhua hänen puolestaan miltä hänestä tuntuu. Sen verran kuitenkin tiedän, että rakastaa se vieläkin. 

En ole ammattilainen parisuhteissa, mutta sen voin sanoa, että meillä ei koskaan kukaan mene nukkumaan riidoissa, eikä koskaan lähdetä ilman halauksia tai pusuja. Kerrotaan joka yö ennen nukkumaan menoa "hyvää yötä, olet rakas". Jos jokin painaa mieltä, vaikkei osata hyvin puhua niin käymme sen asian läpi. Tapellaan toki silloin tällöin, mutta se ei ole keino selvittää asioita, vaan purkaa enemmin turhautumista, jonka jälkeen puhumme asiat läpi. Meillä ei mökötetä, sillä hiljaisuus on paljon vaarallisempaa. Emme rankaise toisiamme, emmekä syytä. Meidän suhde ei ole täydellinen ja olemme kumpikin mokailleet paljonkin, mutta ei ole sellaista asiaa mikä pystyisi niin vahvasti erottamaan. Paitsi jos toinen haluaa lähteä, se on sitten asia erikseen. Silloin asialle ei voi muuta kuin hyväksyä se, sillä toista ei voi omistaa.