Samaa heimoa
"Autuaita ne, joiden pää ja sydän niin on yhtä, etteivät onnen pillinä sit' ääntä soi, jota soitetaan."
- William Shakespeare, suom. Paavo Cajander
Monesti olen kokenut ulkopuolisuuden tunnetta. Se on sellaista, että tuntu kuin muut puhuisivat eri kieltä. Koetan ymmärtää muita ihmisiä, mutta tavallaan tuntuu etten vain ole osa porukkaa. Pidän ihmisistä, ihan todella paljon. Pidän juttelemisesta ja kaipaan yhteenkuuluvuutta. Mutta, usein väsyn henkisesti sosiaalisissa tilanteissa. Se ei johdu siitä, kenen kanssa puhun tai mitä teen. Kaikki kuormittaa aina niin paljon, että illasta haluan vain tuijottaa näyttöä. Katson monesti sarjoja, jotka olen katsonut jo monesti aiemmin. Tekisi mieli aloitta uusi sarja mitä olen kovasti odottanut, mutta en jaksa keskittyä. Kun katson sarja mitä olen kovasti odottanut, tahdon keskittyä siihen toden teolla. Haluan nauttia siitä kokemuksesta ja elää sen mukana.
Minulla sellaiset hetket on harvinaisia, etten ole kuormittunut. Siksi monet sarjat jää pitkäksi aikaa katsomatta, vaikka tahtoisin niitä katsoa. Sama homma elokuvien suhteen, haluan keskittyä, mutta kun tulee ilta en pysty keskittymään.
Minulle sanottiin ammattikoulu aikana, että minun pitäisi olla tarjoilija, koska osaan aspa hommat hyvin ja olen sosiaalinen. Mutta koskaan ei ymmärretty sitä, että minä kuormitun siitä. Se tuntuu sille, että et vain näe enää mitään etkä kuule. Haluat olla läsnä, mutta et pysty. Kuin olisi koko ajan sukelluksissa ja eläisi veden alla kun toiset ovat sen ulottuvuuden takana. Kaikki liikkeet on hidastettuja tai ainakin sille se tuntuu. Joten päätin siis opiskella kokiksi, sopivan hektinen, että mielenkiinto pysyy, mutta myös keittiö on ihana turvapaikka. Nyt kun olen saanut lääkkeet elämä on ihan erilaista. Se on sellaista, että aivot ei sammu. Tosin, jumin edelleen, sillä lääkitys on vielä minimissä, tosin, sekin muuttuu huomenna. Sitä jännitän aika paljon.
Olen nyt tutustunut taas uuteen ihmiseen, minua vähän vanhempaan. Puhumme melkoisen paljon. Ja tiedättekö miksi? Luulen, että hänellä on myös adhd, jota hän myös itse on miettinyt. Tiedättekö, se on sellainen selittämätön yhtenäisyyden tunne. Jokin magneetti mikä vetää puoleensa. Kerrankin se tunne, että kuulut joukkoon yrittämättä olla normaali. Olen viimeaikoina tavannut useamman uuden henkilön yllättävistä paikoista joiden kanssa on täysin sama. Alkuvuodesta tapasin naisen, kenen kanssa se vain klikkasi. Emme toki ole tavanneet, mutta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet aina. Se vasta onkin hullua. Kuten nyt parin viikon aikana, tutustui uuteen ihmiseen, hän on myös nainen.
Sellaiset ihmiset, keiden kanssa minusta tuntuu sille on jääneet minun ystävikseni pitkälle aikavälille. Minusta on ihana kun on ystäviä. Aika harvoin minulla on sellainen tilanne, että välit menisivät kehenkään. On yksi ihminen kenen kanssa katkesi välit, mutta siitäkin on jo kuusi vuotta. Vaikka toki, olen vähän huono pitämään yhteyttä. Se ei johdu siitä, ettei joku olisi enää ystäväni vaan minä tavallaan unohdan puhua. Sen suhteen olisi helppo sanoa, että paranna tapojasi, mutta... Kun se ei ole niin yksinkertaista. Katsokaas kun aivoni eivät tottele minua. Ne vain elää elämää ja jos en näe toista tai se ei puhu minulle niin sitä toista ei ole olemassa. On olemassa, muttei siten kuin se toinen toivoo. Eli olen sen suhteen huono ihminen. Tosin ystäväni ovat kuitenkin aina olleet läsnä ja siitä olen kiitollinen. Olen saanut aina olla minä eikä ole tarvinnut koskaan olla muuta.
Joten, kiitos kaikki ystäväni ja kaverini, olette todella tärkeitä ja olen kiitollinen jokaisen olemassa olosta joka päivä. Suurimpia toiveitani lapsena oli saada ystäviä ja kavereita. Ja niitä sain, kuten myös paljon rakkautta.