Ruoka-aineiden erottelu

"Aikuiset eivät koskaan ymmärrä mitään, eivätkä lapset jatkuvasti jaksa selittää heille asioita."

— Antoine de Saint-Exupéry

Olen avoimesti kertonut ns. ongelmista mitä minulla on. Olen opetellut maskaamaan, se tarkoittaa siis sitä, että koetan olla mahdollisimman normaali. Vanhemmiten siitä on tullut helpompaa, mutta lapsena oli vaikeaa. Oli vaikeaa ymmärtää maailmaa ympärilläni. Minulle asiat joko oli tai ei ollut. Siitä valitettiin todella usein minulle, mutta miten voisin olla erilainen kuin olen? No seurasin muita ja opettelin ne asiat. Se mitä ajattelen oikeasti, noh, se on monimutkaista. En teeskentele, mutta opettelin olemaan sellainen mitä muutkin olivat. En muuten olisi koskaan saanut yhtään ystävää, sillä varsinkin lasten on vaikea ymmärtää ihmistä joka on outo, kun edes aikuisetkaan eivät ymmärrä. Minulla on muutama sellainen ystävä, jotka tietävät sanomattakin sen mille minusta tuntuu. Heillä on paljon samoja piirteitä. Päälle päin meistä jokainen on menestynyt elämässä, mutta voi kun tietäisitte millaisia me olemme päämme sisällä. Vanhin näistä ystävistä on ollut ystäväni yli 20 vuotta. Kiitos, että olet ystäväni. 

Meidän taipaleemme alkoi siitä, kun istuimme kentän reunalla ja vihasimme pesäpalloa. Eli emme osallistuneet siihen. Kerrankin joku joka tajusi minua. Minua naurattaa vieläkin se. Olin juuri tullut uutena oppilaana siihen kouluun. Tosin, sitä onnea kesti vain hetken, hän meni seuraavana vuonna rinnakkaisluokalle, koska alkoi opiskelemaan saksaa. Se oli surullinen päivä, jäin yksin loppu ala-asteen ajaksi siihen luokkaa. Vaikka pyysin päästä myös, mutta opettajani sanoi, että tuskin sinä saksaa opit. Hän oli päättänyt tuomita minut yksinäisyyteen luokalle, missä toistuvasti porukka riehui ja tappeli. Joka päivä siellä joku oli toisen kurkussa kiinni ja opettaja paini niiden kanssa niin, että pulpetit lenteli. Se oli minulle paha paikka, sillä pelkäsin muutenkin kaikkea koko aika, koska olin traumatisoitunut lapsi. En voinut opiskella, joten odotin vain, että päivä loppuu. En oppinut yhtään mitään siinä luokassa. Äitini koetti opettaa minulle edes jotain, jotta pärjäisin. Tosin, hermostuin kun en ymmärtänyt aina. Minulla on lievä lukihäiriö ja kaiken lisäksi adhd on sellainen, että jos minua ei kiinnosta on todella vaikeaa lukea. Unohdan helposti olinko lukenut sen kohdan vai en ja jankkaan sitä samaa kohtaa miljoonasti enkä muista siltikään mitä siinä lukee. Keksin siihen ratkaisun, sellaisen, että kirjoitan kaiken. Minun luokkalaiseni AMK ssa pitivät minua hulluna, kun ensin kirjoitin kaiken mitä opettaja sanoi, sen jälkeen kaiken koealueesta toisen ja kolmannenkin kerran.

Minua on moitittu anopin ym sunnalta siitä, kun lapseni ovat ns. tarkkoja miten he syövät, miten paljon on mitäkin ja minkä värinen lautanen tai muki on. Eli, minun vanhin lapseni ei pidä lihasta, paitsi kalasta, joten laitan vähän lihaa lautaselle ja paljon salaattia sekä muuta ruokaa. Toisiksi vanhin tykkää lihasta ja vähemmän salaatista, joten laitan sen mukaan hänelle annoksen. Keskimmäinen on nirso syömään, joten laitan ensin vähän, mutta jos ruokana on sitä mikä tuntuu hänestä hyvältä, laitan sitä enemmän. Toisiksi nuorin huuhailee, hän juo todella paljon, syö jos muistaa syödä. Pienin on meidän syömäpoika, syö hyvin, mutta voi juoda vain tietystä mukista. Samoten lautasen väri vaikuttaa usealle lapsistani ym. Tiedän pidätte minua hulluna. Mutta, ette silloin ymmärrä. Minun lapsistani ainakin kolmella on tuntoaistimuksessa ongelmaa ja muilla lievästi. Se koskee myös vaatteita, minun pitää muistaa jokaisen lapsen kohdalla mikä on se vaate mikä tuntuu hyvältä. Se varsinkin on tarkkaa. Sillä tavoin vähennän heidän kuormitustaan ja he voivat paremmin.

Heillä on diagnosoitu sensorisen integraation häiriö. Tämä on lapsistani diagnosoitu jo kahdella, muita en viitsi edes viedä jonottamaan diagnoosia, sillä olen saanut aikoinaan ohjausta asiaan. Niin kauan kun diagnoosista ei ole välttämätön vaikka tukitoimien saamiseksi, ei sillä sinällään ole merkitystä. Kunhan lapsi saa ymmärrystä ja tukea meiltä aikuisilta. Ymmärrän lapsiani todella hyvin, sillä minulla on sama ongelma.

Lapsena olin niin ahdistunut siitä, kun oma isäni ei ymmärtänyt tätä asiaa. Hän huusi minulle, kun erottelin ruoat ja kiukustuin, kun ne menivät keskenään sekaisin. Hän huusi, että kyllä ne mahassa menee sekaisin kuitenkin. Joskus sain tukkapöllyä, koska en suostunut niihin asioihin. Minua ahdisti kun se ruoka oli tietyn tuntuista suussani, jouduin monesti vain nielemään kyynelten kera sen. Ahdisti jos kastike sotkeentui salaattiin. Taikka vaatteet, ne tuntui aina pahalta päällä. Jauheliha on minulle pahimpia, kun paistan sen pilkon sen niin murusiksi kuin voin enkä haistele sitä, muuten oksennan välittömästi. En voi syödä meetvurstia, ellei se ole paistettu jotenkin. Enkä siedä pekonia, ellei se ole ihan käristetty. Nyt kun kirjoitan tätä voin pahoin pelkästä ajatuksesta. Tässä vain hyvin pieni suppea lista kaikesta mikä minua oikeasti ahdistaa, onneksi olen aikuinen eikä minua voi pakottaa. Uusin inhokki on päärynä. Kun oli kuulusteluissa, muuta mehua ei siellä ollut, joten joka kerta se päärynän maku vie minut siihen tilanteeseen, joten ei, ei päärynöitä enää koskaan.

Kätken nämä asiat, sillä en halua muiden näkevän sitä. En ole nirso, mutta jotkut asiat vaan tuntuu pahalta. Reagoin kaikkeen, jotkut valot on niin ärsyttäviä, esimerkiksi tv, en voi katsoa sitä pimeässä. Mutta, puhelinta voin. Jotkut äänet tekee samaa, asuimme kerran asunnossa jossa oli kovaääninen jääkaappi. En nukkunut juuri lainkaan, ennen kuin se vaihdettiin. Ajattelin sitä ääntä koko ajan varsinkin kun oli hiljaista öisin. Olin tulla hulluksi. 

Voisin hyvin syödä samaa ruokaa pitkään, kerran kokeilin terveysjuomaa ja tein sitä pakonomaisesti monta kuukautta, kunnes yhtäkkiä en voinut juoda sitä lainkaan. Teen jokaisen asian samalla tavalla joka päivä samassa järjestyksessä. En voi tehdä niitä muulla tavalla, ahdistun muuten. Siksi tykkäsin olla armeijassa. Lapsenikin ovat rauhallisia kanssani eivätkä sotke niin paljon kuin isänsä kanssa, sillä teemme asiat joka ikinen päivä samalla tavalla paitsi viikonloppuna. Jolloin ahdistun siitä, kun mieheni ei tee asioita samalla tavalla, mutta olen koittanut opetella sietämään sitä ja hän puolestaan mukautumaan minun maailmaani. 

Kuulostaako vielä hullulle? Varmaan osan on vaikea sitä ymmärtää, mutta, en halua lapsilleni samaa kokemusta kuin itselleni. Minun keskimmäinen poika on melko ansioitunut tuhoamaan asioita. Se ei tee sitä tahallaan, hän on vain hieman, noh vilkas. Samalla hän on kiltein ja empaattisin lapsi, hän on vain tullut maksamaan tähän mennessä noin 4000€. Jep, hänelle sattuu ja tapahtuu. Mutta, en koskaan huuda hänelle siitä, sillä ei hän tahallaan tee. Sitä on varmaan monen vaikea myöskään ymmärtää, eikä teidän tarvitse. Lapsemme on todella kilttejä, päiväkodissakin sanovat, että helpoimpia lapsia mitä heillä on. Koska, he saavat olla sellaisia kuin ovat, tuntevat olonsa turvalliseksi sekä luottavat muihinkin aikuisiin ja siihen, että he saavat olla omia itsejään ja se ei haittaa. Toki volyymia löytyy ja harvoin minulla on mahdollisuutta olla laitteilla, sillä jos keskityn muuhun kuin lapsiin niin siitä seuraa mylläkkä. En juurikaan vastaa viesteihin, kun lapset on hereillä tai kotona. 

Joten, lapsen kuuntelu on kaiken a ja o, vaikka monen mielestä lapset pitää laittaa ruotuun. Ei ole iso vaiva antaa tietynvärisestä lautasesta ruokaa, koota annos siten miten se lapselle maistuu taikka antaa käyttää niitä mukavia vaatteita / antaa kotona olla vaikka ilman vaatteita. Se on omasta asenteesta kiinni, on asioita joissa voi joustaa, mutta tärkeistä rajoista tulee pitää kiinni. Valitse siis taistelusi.