Pöljä

"Olosuhteet eivät tee minusta mitä olen, ne paljastavat, kuka minä olen valinnut olevani."

— Wayne W. Dyer

Olen monesti miettinyt miksi minusta tuli se mitä olen. Jokin sisäinen ääni on aina vaan käskenyt jatkaman. En voi sanoa koskaan, että lapseni olisivat syyni elää. Se on väärä ajattelutapa, lapset eivät voi ottaa sellaista vastuuta omista vanhemmistaan, tämän lauseen minulle sanoi lastensuojelusta eräs työntekijä. Kaikki eivät ole siellä pahoja ihmisiä, on niitä hyviäkin. Joten, jos tämä työntekijä muistaa  minut, niin kyllä, kuuntelen minä oikeasti ja jään näitä asioita miettimään. Kiitos sinulle, sillä tuo lause on pelastanut minut monta kertaa. Lapset voivat sen sijaan olla se syy olla parempi ihminen, sillä sinä olet se peili, johon lapsesi itseään peilaa. 

Osa heistä ketkä tunsivat minut nuoruudessa ovat olleet ihmeissään siitä, että olen ylipäätään elossa. Joten monellakin tapaa olen ylittänyt kaikkien odotukset minusta. Mutta, koskaan en ole käyttänyt tekosyynä lapsuuttani sille, mitä olen tehnyt tai sille kuka olen. On aina tiettyjä asioita, jotka vaikuttavat siihen, kuinka otan asiat vastaan tai uudet ihmiset. Koin esimerkiksi anoppini kodin todella ahdistavaksi paikaksi monestakin syystä. Siksi kai jään osalle sellaiseksi henkilöksi mistä ei oikein saa kiinni. Toisinaan olen jo valmiiksi hyökkäävä muita kohtaan, varsinkin kun oloni on uhattuna. Taikka siivoan tolkuttoman paljon ja olen tarkka monesta asiasta sen takia, että koen voivani hallita edes jotain osa-aluetta elämästäni. Traumatilanteessa minulla puolestaan menee asiat sekaisin, enkä saa mistään kiinni. Muistan kun kotimme paloi, ajattelin vain niitä leipiä mitä mieheni teki aamuyöllä, kun olimme tulleet siivoamasta saunaa. Ja sitä omenaa jota itse söin, koska leivät eivät maistuneet minulle. Ja se tv ohjelma, sellainen intohimorikoksista kertova sarja TV5 kanavalta. Ne olivat ainoa asia mitä muistin ja toistin mielessäni. Jälkeenpäin mitä olen kuullut puhuvani on ihan kummallista. Joten, jotkut asiat vaikuttavat minuun syvästi, mutta en koskaan ole antanut noiden asioiden määritellä itseäni tai sitä mitä voin saavuttaa elämässä. Isäni sanoin, eletään vaikka vittuillaksemme muille.

Lapsuuteni vaikuttaa monella tapaa siten, että joskus yli suoritan vanhemmuutta. En halua niitä pahoja asioita lapsieni elämään mitä itse koin. Muutin lapsena aika monta kertaa ja se tässä harmittaa, että viimeaikoina lapseni kokivat samaa. Kotikunta missä asuimme, meidät häädettiin sieltä. Kiitos Kuopio. Toisaalta, asiat tapahtuvat syystä ja loppupeleissä en koskaan viihtynyt Savossa vaikka asuin siellä noin 20 vuotta elämästäni. 

Miten päädyimme siis takaisin Savoon kun olin lapsi, siitä en ole täysin varma. Viimeisimpiä muistikuvia minulla Outokummusta oli, kun oli syksy ja ukkonen kiersi talomme ympärillä ja meitä lapsia pelotti. Äiti toki rauhoitteli meitä. Jotenkin jotain siellä tapahtui lopulta, jotain sellaista, että muistini loppuu siihen. Etäisesti muistelen sen jotenkin liittyneen siihen vuokranantajaan, siihen outoon miehen. Mutta, kuten sanoin, filmi katkeaa siihen, kun seuraavan kerran muistan olevani Pöljällä. En edes muista muuttoa Outokummusta Pöljälle, hämärästi muistan tätini, että olisin ollut hänen kyydissään. Se on sinällään kummallista etten muista, mutta todennäköisesti kyse on traumasta, jota en ole käsitellyt. Katsokaas, kun ihmisen aivot on siitä jännät, etteivät ne muista asioita, jotka voisivat tehdä pahaa psyykelle. Siksi traumat pitäisi aina käydä ammattilaisen kanssa läpi, ei koskaan poliisin pakottaman. Tulos ei ole silloin todellinen. Mutta, mitäpä ne tutkijat tietäsi tästä aiheesta kun onhan meillä poliisi joka on heitä pätevämpiä tässä asiassa. 

Pöljä oli tavallaan aika vaikuttava tekijä elämässäni, varsinkin uusi opettajani. Hän opetti 1-2 luokkaa samassa luokkahuoneessa. Toivottavasti hän voi hyvin, aikaa on kulut jo todella paljon. Hän näki minusta paljon, hän oli sellainen ns. vanhanliiton opettajatar. Vaikka hän oli todella tiukka opettaja oli hän myös osaava ja ymmärtäväinen. Hän näki varhain, että minulla on todella hyvä mielikuvitus ja osaan kirjoittaa. Ainoa ongelma vain oli, että kirjoitin peilikuvana kaikki tarinat. Lisäksi, hän huomasi, että opin nopeasti, mutta myös sen, että perusasiat on minulla hukassa. Niin hygienian kuin kengännauhojen suhteen. Olin myös sosiaalisesti kehittymätön lapsi. Lisäksi taisin olla sinällään vähän vilkas ja joskus olin kuin minuun ei saisi mitään yhteyttä. Tämän takia hän ehdottikin äidilleni, että kertaisin vielä luokan, jotta olisin kouluvalmiimpi. Mutta, äitini tiesi, etten suostuisi siihen, sillä pidin ensimäistä ja toista luokkaa tylsinä. Opettajan sanelut olivat jäätävän hitaita ja tuntui niin tylsältä kirjoittaa mitä se opettaja kertoi. Minun on aina ollut hankala pysyä raamien sisäpuolella.

Vuokranantajina oli nuori pariskunta, jotka asuivat seinänaapureina. Muistan heidät hyvin ja heidän lapsensa. He olivat mielestäni todella mukavaa väkeä. Se oli sellainen punainen paritalo. Metsä oli vieressä, joten se oli iso plussa. Viihdyin paljon metsässä, joten en olisi osannut elää ilman sitä. Kartoitin hetkessä sen alueen. Leikimme usein siskoni kanssa siellä, kuten yleensä. Jos jotakin osaan niin voisin hyvin elää keskellä metsää ja kasvattaa itse kaikenlaista. Toisinaan se houkuttaa, mutta niin kauan kuin on lapsia, se jääköön vanhuuden tavoitteeksi. 

Kun asuimme siellä, huomasin äidissäni radikaalin muutoksen, vaikka hän oli rikki jo Outokummussa, jokin oli mennyt niin pahasti pieleen, että suurin romahdus tuli Pöljällä. Tai sitten hän oli viimein sellaisessa ympäristössä, että hän pystyi romahtamaan. Yleensä trauman jälkeen menee pitkiä aikoja, kunnes voi muistaa asioita ja voi tulla romahdus. En ole tätä koskaan kysynyt häneltä, sillä pelkään vastausta. En halua, että hän kertoo minulle, minun pitää muistaa se joskus vielä itse. Mutta, ei tällä tavoin vaan sitten kun on sen aika, näin minä ajattelen. 

Mistä tiesin muutoksen, siitä kun hän ei mennyt enää juurikaan ulos. Poltti sisällä tupakkaa, joskus ulkona. oli itkuinen ja väsynyt. Oli se violetin vaaleanpunainen viltti päällään ja hän käveli kuin zombie pitkin taloa. Ajattelin sen johtuvan lääkkeistä mitä hänellä oli ja tupakasta. En halunnut äitini kuolevan, joten siksi piilotin niin tupakat kuin ne lääkkeet myös. Äitini suuttui silloin minulle todella paljon, yleensä hän ei ollut sellainen vihainen. Kyllä hän huusi välillä ja sain varmaan noin viisi kertaa tukkapöllyä, mutta hän ei ollut silloin yleensä sellainen vihainen kuten isäni oli. Sinä päivänä äitini oli todella vihainen minulle. 

Joskus meillä ei ollut aamupalaa ja myöhästyin koulusta todella monta kertaa. Vaatteeni haisivat tupakalta ja kaikki lapset siitä ilkkuivat. Hoidin sisareni hygienia asioita toisinaan, sillä joskus äitini oli niin väsynyt, ettei hän kuullut tai nähnyt mitään. Piti vain selviytyä. Se oli yksi synkimmistä ajanjaksoista mitä muistan. En ole traumatisoitunut siitä, enimmäkseen olen surullinen. Vasta tässä kohtaa lastensuojelu tuli elämääni. Tosin, ei siitä kauheasti hyötyä ollut. En sano, että meitä olisi pitänyt pois ottaa, sanon että missä oli tuki äidilleni? Miksi kotiin ei saatu oikeasti tukea? Äitini oli hyvä äiti, parempi kuin moni muu olisi ollut sen jälkeen mitä olimme kokeneet ja ennen kaikkea, mitä hän oli kokenut. Hän olisi voinut oman historiansa takia olla todella huono äiti ja toistaa täysin sukupolvien yli menevät asiat. Ei ole helppoa olla sitä vastaan, millainen ympäristö on tutuin itselleen. Ei ole helppoa olla muuta kuin kasvuympäristönsä tuotos.

Joten, tavallaan lopulta me itse olemme sen tuotos, mitä päätämme lopulta olla. Omia vanhempiaan voi syyttää kaikesta, mutta lopulta se on se henkilö itse joka päättää kuinka traumansa tahtoo parantaa. Joillekin se on vain niin, että joko otetaan päihteitä niin että kupoli on sekaisin kun ei kestä tätä todellisuutta, toiset tappavat itsensä. Osa koettaa rimpuilla läpi elämänsä ja kohtaa monenlaisia ongelmia mm. virkavallan kanssa. Niin tai näin, terapia, säännöllinen rytmi ja mielen sekä kehon hoitaminen on avainasemassa. Mutta, siihen tarvitaan ulkopuolisen apua, eli yhteiskunnan. Usein kuitenkin käy niin, että ihminen jää ilman hoitoa ja tilanteet kärjistyvät pahemmiksi. Vaikka ihminen apua ja hoitoa vaatisi ja anelisi, usein ihminen jätetään pärjäämään yksin. Ja se tilanne pahenee entisestään, se oli vaikeaa jo kun minä olin lapsi, nykyisin on mahdotonta saada apua. Siksi me luemme näistä ihmiskohtaloista joka päivä lehdistä.

Joten, summa summarum, minunkin olisi helpompaa tehdä kuten omat isäni, olisi helpompaa vain korkata pullo ja juoda itsensä joka päivä humalaan. Mutta, toisin kuin esimerkiksi isäni, minun elämässä oli muutamia hyviä asioita ja mieleenpainuvia aikuisia, kuten esimerkiksi opettaja. Kiitos Kaisa ope.