Pikku Niinan baari-ilta

"Ihmiselle ei koskaan tapahdu mitään, mitä hän ei luontonsa puolesta kykenisi kestämään." 

- Marcus Aurelius

En ollut baarissa montaa kertaa pienenä, mutta olin osallisen sellaisin iltoina. Palaan nyt hetkittäin lapsuuteeni, sillä koetan sanoittaa miltä minusta tuntuu. Siten, kenties on joku muu myös kuka tietää mille se tuntuu tai kenties joku voi ymmärtää. En tiedä, onko tästä koskaan mitään hyötyä, mutta tietenkin toivon näistä olevan. Mitä muutakaan voin tuskallani tehdä, kuin pukea sen sanoiksi. 

Kuten tätä blogia seuranneet tietävät, että minulla on olut melko haastava lapsuus. Joskus oli asioita, joita tajusin vasta aikuisena, että ne eivät olleet oikein. Lapset kun ei tiedä mistään muusta kuin siitä mitä niille opetetaan tai mitä he näkevät.

Aloin nähdä sisareni kanssa isääni jälleen kun olin koulussa, noin kahdeksan vuotiaana. Isäni asui Kuopiossa, mutta näimme usein mummoni luona. Hän löysi naisystävän, hän on se sama, joka sanoi, että älä taistele vastaan, pahennat vain tilannetta.

Hänellä on kaksi lasta itsellään. Toinen on minua vuoden vanhempi ja toinen kaksi vuotta nuorempi. Oikein mukavia ihmisiä. Olimme heillä aina silloin kun oli viikonloppu isälläni. Kuten minä sanoin tuossa aiemmin, minä en ollut baareissa, mutta isäni ja hänen naisystävänsä olivat. Koko viikonloppu piti vetää viinaa niin, että silmät seisoi päässä. Ja heidän tappelut, se vasta olikin melkoinen show, joka toistui aina kun he palasivat baarista. Mutta, missä me lapset olimme? Olimme itseksemme kaikki illat ja yöt. Meitä oli neljä lasta, joista vanhin oli noin kymmenen vanha, sitten olin minä, sitten tuli tämä seitsemän vanha ja lopuksi siskoni, joka oli kuuden. Olimme siis keskenämme kaikki ne hetket ja pidimme toisistamme huolta. Tätä jatkui vuosia. Meistä tuli todella läheisiä sillä tavoin. Joskus mietin, miten kova vastuu meillä lapsilla oli pitää nuoremmistamme huolta. Tai miten kova oli sen vanhimman vastuu. 

Tajusin tämän vasta kun sain omia lapsia. Tiedän, kuulostaa hullulta. En voisi kuvitellakaan jättäväni näitä lapsia keskenään kotiin, vaikka vanhin on jo neljätoista. En vaikka itse muutin jo kuusitoistavuotiaana ihan yksin asumaan. Minulle on äitinä ollut täysin selvää, ettei lapsia jätetä koskaan yksin. Tai no on koulukkaat yksin jos olen töissä kaupoilla, mutta ei muuten. Ei kyse siitä ole, etten luota lapsiini, mutta mitä vain voi tapahtua. On liian kova vastuu pitää muista huolta, varsinkin kun on itse vielä lapsi. 

Kun minun toisiksi vanhin on kuusitoista, vanhin on silloin kaksikymmentäyksi vuotias, niin voin harkita jättäväni heidät vastuuseen yön yli. Silloin nuorin lapsistamme on jo yhdeksän vanha. Voi olla, että en uskalla sittenkään jättää, mutta aika näyttää. Tiedän, ei saisi pumpulissa kasvattaa jne. 

En tiedä käsittääkö moni, mutta minua pelotti ihan älyttömästi. Varsinkin kun oltiin isommassa kaupungissa kuin normaalisti ja Petonen ei kauhean hyvässä maineessa ole ollut silloinkaan. Toki, me pelasimme ja pidimme hauskaa, mutta kun tuli yö ja tiesin mitä tulee tapahtumaan niin pelkäsin vielä enemmän. Odotin hiljaa siinä levitettävällä sohvalla sisareni vieressä kun aikuiset tulivat humalassa kotiin. Ensin saattoi olla hyvä fiilis ja ne soitti musiikkia tai muuta, mutta sitten alkoi se tappelu. Joskus minä olin isän kohteena, mutta useimmiten hänen naisystävänsä. Jos he eivät tapelleet teki he kaikkea muuta mitä nyt aikuiset tekee eikä todellakaan hiljaa tai hienotunteisesti. Olin hereillä aina ja se oli todella ärsyttävää. Tiedättekö, on muuten todella ällöttävää jos joutuu todistamaan aikuisten puuhia koko ajan lapsena. Todella iljettävää.

totta kai sekin harmitti, että isälle se viinan juominen oli niin tärkeää ja oma naisystävä. En voinut käsittää, miksi edes silloin kun näki meitä olisi voinut olla selvinpäin ja olla meidän kanssa. Kaikki huvipuistossa käynnit, aina piti mennä juomaan ja lapset oltiin keskenään. Miksi? Miksi vaivautua edes viemään lapsia mihinkään, jos niiden kanssa ei edes ole. Miksi pilata lasten päivä itsekkäistä syistä, olla muka vanhempi? Siihen tuskin saan vastausta, sillä minä en pilaa päivää lasteni kanssa huvipuistossa juomalla kaljaa. Toki, jokainen tekee miten parhaaksi näkee, mutta tämä onkin minun mielipiteeni. Tosin, näkemykseni perustuu traumoihini, päätin jo aikaa sitten tehdä erilailla omien lasteni kanssa. Ei ole tarkoitus syyllistää, mutta monet asiat jäävät mieleen lapsuudesta, ei kaikille tietenkään. 

Olen iloinen, että oma puolisoni ei juurikaan juo ja hänen kanssaan en ole enää niin tiukkis kuin ennen. Mutta, ajatuskin lasteni jättämistä yksin tai sitä, että täällä pyöritään kännissä ahdistaa. Siinä on myös yksi syy miksi en anoppilaani halua itse mennä tai miksi lapseni eivät käy siellä yö kyläilemässä. Jos on pakko joidenkin vetää naamaan kaljaa jo iltapäivällä niin kiitos ei kiitos. Meillä ei myöskään jouluisin juoda. Toki lämmitettyä siideriä voi juoda mukin tai kaksi kun lapset nukkuu, mutta ei muuta. Nuorena säälin isääni monesti jouluisin ja menin hänen luokseen vain sen takia, ettei hän olisi yksin. Mutta, baarit oli mukavia paikkoja ja sillä ei ollut väliä olinko oikeasti siellä vai en. 

Vaikka aikuisuus on hankalaa, on tämä helpompaa kuin lapsuus. Sentään nyt voin päättää itse missä olen ja missä en sekä ketkä kuuluvat elämääni ja ketkä eivät kuulu. Vaikka antaa anteeksi se ei ole tae sille, että se ihminen kuuluisi enää elämääni. Ne ihmiset ketkä satuttivat eivät ole osa minun elämää, mutta olen antanut anteeksi kyllä. En voi muuttaa heitä, enkä aio antaa heille tilaisuutta satuttaa minua lisää.