Pihtipudas, Kojola

"Koti ei ole siellä, missä asut, vaan siellä missä sinua ymmärretään." 

- Christian Morgenstern

Koti, se on monelle paikka missä kasvetaan ja aikanaan sieltä lähdetään maailmalle. Minulla on ollut tähän asti 36 kotia. Olen kokenut koko ikäni juurettomuutta. Ei ole sukuni tiloja ei mitään pysyvää. Johtuu paljon siitä, että ne jäi aikoinaan rajan taa. Olen ensimmäistä sukupolvea, joka syntyi muualle kuin Karjalassa ja evakkojen lapsenlapsi. Olen todella ylpeä karjalaisista sukujuuristani. Olen 100 % Karjalasta ja piste. Vaikken olekaan siellä asunut kuin 6 kk lapsena. Ihmiset pitävät minua ärsyttävänä kun puhun paljon, jopa epäilyttävänä: Olen päällisin puolin aina iloinen, puhelias ja tuputan ruokaa. Meiltä ei tyhjin vatsoin lähdetä. Olen myös todella suorasanainen ja suutuessani todella äkäpussi. Enkä luovuta koskaan, niin kauan kun sydän lyö, keuhkot toimii ja muut sisäelimet sekä aivot edes vähän, minä en luovuta. Tämän piirteen omaavat hyvin monet samaan heimoon kuuluvat ihmiset. Tai sitten se on tämä adhd, joka sen tekee. Mene ja tiedä sitten. Olen siis outo, enkä kuulu mihinkään. Välillä se on jopa surullista.

Kun muutimme Kojolaan, olin alle kolmen vanha. Mutta, muistan paljon silti, vaikka se monesta tuntuu oudolle. En tiedä tarkkaa syytä miksi muistan asioita, mutta nämä voi vahvistaa äidiltäni. Luulen, että hänkin on jopa yllättynyt siitä, miten paljon muistan asioita. Kun muutimme auton ikkunoihin tuli huurua, koska satoi vettä. Olimme käyneet todennäköisesti siellä aikaisemminkin (tästä en ole varma, mutta on sellainen tunne). Muistan olleeni surullinen kahdesta syystä, minä tykkäsin meidän hiekkalaatikosta joka oli kerrostalokolhoosin pihalla ja nyt jouduin jättämään sen taakseni ja siksi, koska vanhempani tappelivat. He tappelivat usein varsinkin autossa esimerkiksi siitä, että äitini luki muka karttaa väärin. Mutta isä ei jaksanut kuunnella ohjeita. Joten, automatkat oli todellista tuskaa. Jos äitini ajoi, isäni neuvoi koko ajan ja oli kännissä, jolloin hän on todella rasittava ihminen. 

Mutta, suurin tappelu oli koirien kopista, eli mihin koirat laitettaisiin. Äiti piti sitä tärkeänä asiana, kun isäni todennäköisesti ei pitänyt tai sitten se oli humalassa. Joten, aloin rakentamaan itse koiran koppia, jotta kukaan ei tappelisi. Otin vasaran ja puupökkelöitä joita lojui maassa ja koetin kyhätä jotain. Se oli varmaan hassun näköistä, koska siitä on/oli olemassa kuva. Tai ainakin minulla oli, mutta en ole varma onko äidilläni. Kaikki minulla olleet kuvat paloivat silloin tulipalossa.

Aluksi vierastin kaikkea, olin asunut kuitenkin elämäni ensimmäiset hetket ns. kaupungissa. Vaikkakin Siilinjärvi on edelleenkin kylä. Olin käynyt kyllä Lieksassa Haralassa pienenä mummoani tapaamassa ja se oli maalla. 

Asetuimme sinne asumaan ja isäni rakenteli sinne kaikkea uutta, hän myös tykkäsi siitä paikasta. Teimme siitä meidän kotia. Jollain aikaa isä oli pitkään poissa, sillä hän lähti Espanjaa mummoni ja muiden mukana. Hän oli ajatellut jäävänsä sinne ja jättävänsä minut ja äitini kahdestaan. Sitten hän oli saanut kirjeen äidiltäni, että äitini on raskaana eli odotti siskoani. Lopulta siitä syystä hän päätti palata takaisin Suomeen. 

Olin melkoinen luonnonlapsi, rakastin olla maalla. Sain liikkua hyvin vapaasti ja opin monia taitoja, joita olen siirtänyt omille lapsilleni. Kuinka siis kaikki päättyi. kaikkihan oli vain tuhon alkua. Isäni oli kiivas mies ja äitini ei koskaan riittänyt hänelle. Jos keitossa ei ollut tarpeeksi suolaa, hän heitti sen kuuman keiton suoraan äitini naamalle ruokapöydässä. Siinä talossa ei uskaltanut sanoa, että en jaksa syödä tai muutenkaan kiukutella. Tämä on vaikea kohta ja minun on vaikea muistaa selvästi. Osa tuntuu unelta, mutta tiedän käyneen näin. Voi olla että sotken eri tapahtumia keskenään. 

Ei ollut ensimmäinen kerta kun naapurin taksikuski pelasti meidät. Olimme joutuneet pakenemaan kotoamme aikaisemminkin. Tämä taksikuski otti minuun hiljattain yhteyttä ja hänen äänestään kuuli, kuinka hän tiesi minua enemmän. Mutta, ne asiat ovat varmasti jokseenkin kamalia, ettei hän niitä minulle kertonut. Joten kaikki mitä muistan on vain pintaraapaisua todellisuudesta. 

Muistan asian näin, että jälleen isäni raivostui humalassa, sitä ryyppäämistä oli jatkunut jo jonkun aikaa. Mutta, nyt tilanne kärjistyi kunnolla. Muistan, kuinka huudettiin, että ulos ja sitten olin eteisessä siinä pakastimen vieressä ja taksi oli pihassa. Äiti oli huonossa kunnossa, siihen oli sattunut pahasti. Muistan, kuinka isäni rynnisti ulos huutaen tuoli kädessä ja paiskasi minut kulkiessaan porstualla olevan pakastimen kylkeen. En edes ymmärtänyt sattuiko minuun vai ei, sillä isäni heitti taksia kohti sen tuolin. Mutta, tämä taksikuski oli kaikkein rauhallisin ihminen kenet tunsin. Hän rauhoitteli isääni ja me lähdettiin sinä yönä. Se on viimeisimpiä muistikuvia siitä mitä tapahtui kun he erosivat. 

Sen jälkeen menimme Savoon tai näin minä sen muistan, koska tätini (äitini sisko) oli antanut meille kaikkea hilpetööriä lohduttaakseen meitä ja hän asui Savossa. Hän oli paikalla myös, kenties olimme Savolassa, tarkkaan en muista. Mummoni oli siellä myös. Muistan kuinka isä koetti hieroa äitini hartioita pitkän tuvan pöydän äärellä ja koetti tehdä sovintoa. Tätini oli tiukkana kun taas mummoni koetti suostutella palamaan Kojolaan. Tästä en ole varma, oliko eroaminen tuon tapauksen jälkeen. Muistan vain leikkineeni lattialla ja miettineeni miksi isä hieroo äidin hartioita kun ei se koskaan ole sille kiva. Myös niihin aikoihin uskoni heikkeni jumalaan. Mummoni istui katsomassa televisiota ja sanoi, että pitäisi rukoilla. Minä sanoin, että en rukoile enää koskaan, koska se on turhaa, äiti ja isä eroavat silti vaikka kuinka rukoilen. Tosin, oli vain suuri onni, että he erosivat, en vain ymmärtänyt sitä samoin kuin nyt. Nyisin ajattelen, että on olemassa meitä suurempi voima ja kun muuta ei enää ole, voi mielessään rukoilla sitä henkiin jäämistä tai anteeksiantoa. Sellaisissa tilanteissa missä olen ollut, ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, olet silloin yksin kun kuolema käy luonasi.

. Ymmärtäkää tämä asia, vaikka lapsella olisi kotona kamalaa, hän haluaa silti olla omassa kodissa omien vanhempien kanssa. Sillä tiettyyn ikään asti, lapsen rakkaus on vilpitöntä omia vanhempiaan kohtaan. Siksi onkin vaikea tunnistaa niitä lapsia, jotka päätyvät lopulta otsikoihin. Eikä ole niin helppoa vain lähteä ihmisen luota jonka kanssa on lapsia tai ketä rakastaa paljon. Yleensä kyseessä on läheisriippuvuutta, johon ei ymmärretä hakea apua, jolloin väkivaltaisesta suhteesta poistuminen on melko haastavaa. Myöskin tulisi ymmärtää tämä, se on vaarillisinta aikaa pakenevalle osapuolelle. Sillä kun olin jo aikuinen, isäni myönsi, että hän oli jo hetken ajatellut tappavansa meidät kaikki siihen taloon. Kännissä tietenkin. Monesti siis tämä taksikuski ei tiedäkään kuinka lopulta pelasti meidät. Kiitos.

Ja kuten olen sanonut, päihteet muuttavat ihmistä todella paljon, se on sairaus josta paraneminen on vaikeaa. Ei hän mikään ihmishirviö ole. Hänessä on paljon myös hyvää, tämä vain on esimerkki siitä, miten hoitamattomana mielenterveysongelmat, adhd tai vastaava ja päihdeongelmat voivat aiheuttaa ihmisille, niille hyvillekin.

Kuten sanottua, seuraavaksi muistan vain sen, että oli yksi mies joka haki äitini kanssa tavaroita Kojolasta. Saatiin leikkiä viimeisen kerran ja sitten lähdimme. Äiti oli ostanut matkalle lihapullia ja se mies sanoi minulle, että älä syö niitä, ne on eläinten hautausmaa. Hän oli käsittääkseni meidän tuleva vuokranantaja. Muutimme Outokumpuun ja siitä alkoikin erilainen ajanjakso. Joten tervetuloa seuraamaan seuraavaksi sitä aikaa.