Älä koske perheeseeni

"Avioero ei ole mikään hyvä ja puolustettava asia. Mutta se on kuitenkin usein välttämätön ja kahdesta pahasta se, joka on vähemmän paha." 

- Minna Canth

Vaikka vanhempani eivät koskaan olleet naimisissa, oli heidän eronsa vaikeaa kaikille. Olin muuten lapsena aika ylpeä siitä, että minulla oli äitini sukunimi. Se ei ollut siihen aikaan kovin yleistä. Aina kun kyseessä on ero, se on vaikeaa tavalla tai toisella. Sen voi hoitaa melko hyvin tai melko huonosti. Aina eron tullessa on omat tunteensa jokaisella. Se koskettaa monia ihmisiä. En usko koskaan siihen, että kukaan voi täysin välttyä erotessaan niiltä tunteilta. Vaikka se suhde olisikin huono. 

Tiedättekö, mikä siitä tekee vaikeaa, vaikka suhde olisi huono? Olen kokenut tämän myös itsekin, siihen pääsemme jossain vaiheessa tarkemmin. Siitä tekee vaikeaa se, että se ihminen joka sinua lyö taikka kohtelee kaltoin monin tavoin on ne muistot. Muistot tekevät erosta vaikeaa, silloinkin, kun suhde on vaarallinen. Se kuka tekee suhteessa pahaa, osaa kääntää tilnteen ja suostutella. "kyllä mä muutun". Tai sitten se kääntyy siihen "sinä itse aiheutit sen" taikka tuo lahjoja ja vannoo " se oli mun vika, anteeksi, mutta muistatko..". Eli tämä ei ole yksiselitteistä. Usein herätellään niitä tunteita, mikä sai ensin rakastumaan tähän henkilöön. Se on mind game, sellainen, jossa uhri ei pärjää. 

Miksi vahvimmistakin vahvin kaatuu sellaisessa suhteessa? Koska, se manipulointi on alkanut jo päivästä 1. vaikka tämä tekijä ei sitä itse huomaakaan. Monen on helppo sanoa, minä lähtisin jo ensimmäisestä lyönnistä. Mutta, et lähde, voit vakuutella sitä kuinka paljon haluat, mutta se ei toimi niin. Minäkin vakuuttelin, että lähden, mutta en lähtenyt. Se johtuneen pitkälti siitä, että siihen mennessä kun se ensimmäinen lyönti tulee, olet jo niin kiinni siinä. Ja ne ketkä lyö tai henkisesti rikkoo muita, valitsee uhrinsa huolella.

Minun perheeni muuttui koulun alettua, olimme kolmestaan plus muutama koira. Meillä oli hetken sellainen iso mastiffi, sitruunan värinen, kuten lapsena ajattelin sen olevan. Äitini sanoi, etä se olisi minun koira. Ja olihan se aivan ihana. Sellainen iso ja kiltti. Sain taluttaa sitä itse, se oli oikeasti todella kiltti ja rauhallinen. Kerran kun olimme lenkillä tuli siellä pienellä soratiellä vastaan auto, joten tämä koira päätti sitten väistää, tosin se päätti istua sisareni syliin. Ja meitä nauratti niin, että koko metsä raikui. Vaikka meillä oli vaikeaa, silti koetettiin parhaamme. Vaikka meitä oli kolme, olimme silti perhe. 

Kuten olenkin kertonut, äitini kärsi hyvin paljon. Kuten me kaikki. Minun oli niin avuton olo, kun en voinut todellisuudessa suojella ketään. Odotin vain, että olisin aikuinen. En antaisi enää käydä niin. Toivoin, että minulla olisi ollut niin paljon rahaa, että olisin voinut kustantaa parantavan asian erääseen juttuun mikä äidilläni oli. Aikuisena sekin onnistui, kiitos mummon ja monen muun ketkä mahdollistitte sen. 

Olen todella suojeleva perhettäni kohtaan, varsinkin äitiäni, siskoani ja lapsiani sekä veljeäni kohtaan. Olen myös todella suojeleva ystäviäni ja serkkuani kohtaan.

 Kun olimme siskoni kanssa lapsia ja leikimme puistossa, sisareni keinui sellaisessa tikkaiden mallisessa keinujutussa mikä pyöri. Puistoon tuli isoja poikia, ne alkoivat huutaa siskolleni, miten läski ja nolo se on. Sitten pojat alkoivat potkia siskoani siinä keinussa. Ja tämä seuraava kuulostaa pahalta, mutta huusin " jos ette jätä siskoani rauhaan mä hautaan teidät tonne hiekkalaatikkoon ja kukaan ei löydä teitä sieltä" Ja kyllä, se oli pahasti sanottu, mutta en tiennyt mitä olisin muutakaan voinut. En ollut vahva, en olisi voittanut tappelussa. Joten, olen kai sitten päästäni ollut jo silloin hieman pimeä. Olen saanut myös aikuisen miehen rukoilemaan polvillaan sen jälkeen kun se satutti siskoani fyysisesti. Se samainen mies kysyi kerran minulta, miksi en puolusta itseäni kun minua kiusataan. Tiedättekö, minä en välitä itsestäni, olen kuullut jo kaiken mitä olen ja mitä en ole, enkä ainakaan mitään positiivista. Kuten olen kertonut, minun persoonani on rikki, en tunne mitään itseäni kohtaan, en edes ajattele, että minuun sattuisi. Minä kuolin sisäisesti jo kauan aikaa sitten. 

Kerran isäni naisystävä haukkui äitiäni minulle, eipä sen jälkeen tarvinnut isäni eikä sen naisen olla yhteydessä minuun. Isäni on hieno mies muuten senkin suhteen, että kaverit ja naisystävät oli aina tärkeämpiä kuin omat lapset. Edes sen vertaa ei osannut kunnioittaa naista, joka kasvatti yksin hänen lapsensa sen paska tilanteen keskellä, minkä oli itse luonut. Ei ole isääni kiittäminen siitä, miten hyvin me olemme siskoni kanssa pärjänneet.

 Viimeaikoina Perheeni kimppuun on hyökätty monin tavoin, niin äitini kuin lasteni. Nämä on sairaita kiusaajia, eivät mitään muuta. Sitä asiaa en anna niille ihmisille koskaan anteeksi. Minun perheeni saa elää rauhassa, varsinkin äitini. Nämä ihmiset, ketkä rääpii päätään, on niin isoja rohkeita miehiä ja naisia, jotka käyvät äitini kimppuun. Hävetkää. Äitini on varmasti saanut tässä elämässä tarpeeksi paskaa niskaansa. Jos näillä ihmisillä on jotain sanottavaa minulle, suosittelen tulemaan keskustelemaan asiasta naamatusten. Sitä en kyllä ymmärrä, miksi suoraan minulle puhuminen voi olla noin vaikeaa. Olen vain 158 cm pitkä ja vähän lihava viiden lapsen äiti. Mitä minä voisin tehdä? Vai onko kuitenkin kyse siitä, että nämä ihmiset tietävät itse tekevänsä väärin ja siksi nimettöminä on helpompaa huudella. Nämä samat ihmiset sanovat minua rikolliseksi.