Pelko

"Mikään ei ole kauheaa, paitsi pelko."

 - Francis Bacon

Pelko, jokainen meistä pelkää jotain. Kuinka pelon voi voittaa, sanotaan, että kohtaamalla. Mutta, on olemassa monenlaista pelkoa. Myös sitä, minkä kohdatessaan voi käydä huonosti. Joskus pelko on hyvä asia, se on selvitymismekanismi, joka viestittää vaarasta. Toisin sanoen, onko pelko siis sellainen asia mikä pitäisi kohdata, jos kerran aivot viestittävät sitä vaarana?

Minä pelkään paljon nykyisin. Ennen en pelännyt, mutta sinä päivänä kun minusta tuli äiti, pelkäsin kuollakseni. Viimeksi koin pelkoa lapsena, mutta ajan kanssa siihen turtuu. En kohdannut pelkojani, vaan yksinkertaisesti siitä elämästä mitä elin tuli minun normaali. Pahoinpitelyt oli minulle tutumpaa ja turvallisempaa kuin halaukset. En halaile vieläkään, siitä saan usein moitteita puolisoltani. Lapsiani halaan ja sylittelen, kuten kerroin, ne on tämän tinamiehen sydän. Ainoa asia missä tunteeni ovat normaalit. 

Minulta on kerran viety lapset, silloin kun minut pidätettiin. Se tuntui siltä, kuin elämäni olisi loppunut siihen. Minä vain itkin, en nukkunut tai syönyt. Pystyin vain itkemään. Pelkäsin niin, että pää ei kestänyt. Ajatukseni saivat hyvin kamalia käänteitä sellissä ollessani, muutama ihminen tietä näistä. Selvisin päivä kerrallaan kuuntelemalla sitä samaa ällöttävää radiokanavaa ja lukemalla kirjoja. Luin kirjoja kolme putkeen. Noin puolen tunnin sykleissä, kun heräsin, luin taas kirjaa, että pää pysyi kasassa. En keksinyt muuta kuin ruokoilla ja samalla mietin keinoa kuinka pääsen sieltä pois. Siinä vaiheessa olisin tehnyt mitä vain päästäkseni pois lasteni luokse. Luojan kiitos, näin tapahtui ja siitä olen kiitollinen sekä onnellinen. 

Lapset eivät traumatisoituneen onnettomuudesta, sen voi kysyä heiltä milloin vain. Pahin trauma syntyi, kun heidät erotettiin meistä. On mennyt kaksi vuotta  ja vieläkin poikani aristelee päiväkotiin jäämistä ja vanhimmat lapset ahdistuvat jos normaaliin tulee poikkeama. Heidät vietiin noin vain kertomatta koulusta ja päivähoidosta. Vanhin lapseni laittoi viestiä minulle, "äiti, etkö enää jaksa meitä kun annoit meidät pois". Edes sen vertaa ei sosiaalitoimi voinut asiaa heille avata, ettei tämän ollut heidän vika. Kun sain viimein yhteyden lapsiin tein selväksi, että tässä elämässä ei ole hetkeäkään kun heistä luopuisin, ei ikinä, he ovat parhaat lapset ikinä ja rakastan heitä enemmän kuin elämää. Esimerkiksi oikeuspäivänä lapset tiesivät meidän lähtevän, äitini ja sisareni, ketkä vahtivat lapsia näkivät heti sen muutoksen. Ahdistuksen lasten käytöksessä sen takia, kun pelkäsivät ettemme palaisi. Vaikka vakuuttelimme kaiken olevan kyllä kunnossa. 

Monet vanhemmat kertovat, kuinka heitä väsyttää ja tarvitsee aikaa itselleen ilman lapsia. Ymmärrän sen pointin ja on hyvä ottaa vapaata, kun tulee tarve sille. Itse en ole koskaan kokenut niin, jokainen hetki kun saan olla heidän elämässä on minulle kultaakin arvokkaampaa. Ja nyt jos joku ajattelee, että minulla on pinttymä lapsistani. Ei ole, mutta en vain luota kehenkään niin paljoa, että antaisin kenenkään muun pitää heistä huolta. Syy on lapsuudessani. En halua enää koskaan kokea sitä pelon tunnetta ja avuttomuutta siitä, etten voi tehdä asioille mitään. Toisekseen, lapset on mahtavia tyyppejä ja viihdyn heidän seurassaan. Tulee se päivä, kun he itsenäistyvät. Olen joutunut totuttautumaan oman teinin kohdalla tähän ajatukseen. Olen pärjännyt todella hyvin onneksi ja pystynyt säilyttämään läheiset välit ja hän on voinut turvallisesti tutustua maailmaan. Lapset eivät koskaan saa olla ainoa syy elää, mutta ne on todella hyvä syy olla parempi ihminen. Koettakaa ymmärtää.

Pelkäsin ennen eniten isääni. Vielä tänäkin päivänä hänen tietynlainen tyyli puhua saa minut sekunneissa varuilleni. Minulla on eräs kaveri, joka soitti tuossa jokin aika sitten, hänellä on täysin sama tyyli puhua ja siksi menen lukkoon usein hänen seurassaan.

Lapsuudessani on sellainen tarina, mitä usein vanhempani kertovat tavallaan hauskana tarinana, mutta todellisuudessa se on minulle kammottava asia. Kun olin lapsi, olin kova kiipeilemään. Meidän talon takana oli iso kuusi, oikeasti iso. Tykkäsin kiipeillä siinä ja leikkiä oravaa. Kerran kiipesin niin ylös, että äitini jopa säikähti. Hän huusi keittiön ikkunasta "Niina nyt alas, tai kerron isällesi(äitini käytti hänestä etunimeä huutaessaan, mutta tähän en sitä voi kirjoittaa)". Nuo sanat kaikuivat vieläkin päässäni. Joten, sen sijaan että olisin tullut alas jähmetyin pelosta, en halunnut liikkua. En sen takia, että en olisi uskaltanut kiivetä alas, vaan sen takia, koska pelkäsin isääni. Siksi päätin jäädä sinne kuusen latvaan. Joten, isäni sitten haki minut sieltä pois väkisin ja lopputuloksena hän oli vihaisempi ja kiukkuisempi. Joten taas sitä mentiin ja selkäsaunahan siitä tuli. Pahempi kuin se, että olisin tullut kiltisti alas käskemällä.

Joten, pelkojen kohtaaminen, mitä se lopulta on, olisinko säästynyt vähemmällä vain kohtaamalla seuraukset sillä tavoin vai siten, että asia menee liian pitkälle, jolloin lopputulos on pahempi? Samaa voin kysyä nyt, jos en olisi sulkenut onnettomuutta täysin mielestäni tietäisinkö nyt varmaksi sen mitä tapahtui. Pahinta on se, että aivoni ovat vain niin lukossa, että en saa ulos totuutta. Selviytyäkseni lapsuudestani, minun oli pakko luoda keino laittaa pahat asiat syvälle itseeni, jotta kestän. Se on pelkuruutta, kun en uskalla kohdata koskaan totuutta ja pahoja asioita. 

Lapsuuden tapahtumista puhuminen on erilaista, 14 vuotta terapiaa. Tosin, tämä on ensimmäinen kerta kun kukaan, edes minun lähimmät ihmiset saavat tietää nämä asiat. Anteeksi heille, kyse ei ole luottamuksesta, vaan siitä, etten tiedä miten kertoisin.