Painajainen

"Meidän täytyy olla valmiita luopumaan siitä elämästä, jonka suunnittelimme, jotta saisimme elämän, joka odottaa meitä."

- Joseph Cambell

Kuten olen kertonut, traumat aiheuttaa ihmisen mieleen erilaisia ongelmia. Niiden kanssa eläminen on ollut melkoinen taival. Vasta nyt kun aikaa on kulunut seitsemän vuotta kaikesta mitä menneissä tapahtui, olen voinut alkaa puhumaan asioista toisella tavalla. Olen nähnyt lukemattomia painajaisia ja palannut niihin tilanteisiin tahtomattani. Viimeiset kaksi vuotta tuntui painajaiselta joka ei lopu. Toki tämä jatkuu vielä, mutta ei samalla tavoin. Sillä en enää pelkää. Mutta, en ole sen enempää käsitellyt traumaa palosta. Jotenkin on tuntunut etten ole ollut valmis. Siitä olen surullinen, että miksi poliisit tekivät kuten tekivät, miksi piti traumatisoida uudelleen. Siinä ei ollut mitään inhimillisyyttä. En ollut ajatellut palon syytä juurikaan sen jälkeen kun se tapahtui, en halunnut käsitellä koko tapahtumaa yhtään ennen kuin olisin päässyt oman hoitajani kanssa tiiviiseen hoitokontaktiin. Mutta, sekin ajatus sitten jouduttiin siirtämään. Kaikki ajat menivät minun tarkkailun poliisin jäljiltä, sillä heidän jälkeen oma mielenterveys petti kunnolla. Eli paloa en päässyt käsittelemään silloin lainkaan, vaikka tämä hoitaja olisi ollut paras apu siihen. Jatkoin kuitenkin elämää ja suljin asiat mielestäni.

Mutta, nyt, olen alkanut saada painajaisia siitä. Kaikki alkoi noin kuukausi sitten. Ensinnäkin aloin muistaa joitakin asioita, ihan pieniä vain. Eräänä aamuna olin varma, että meidän koti palaa taas kun ulkona olleet valot välähtivät palamaan ja heijastuivat makuuhuoneen ikkunaan. Muistin, että kun kävelin olohuoneeseen näin savun sen takia, koska siihen heijastui jokin kajastus. Mutta, mikään valo ei toiminut talossa eli en saanut eteisen valoja päälle lainkaan. Ja sitten kun mieheni meni ensimmäisen kerran kuistille kun ovi ei auennut sisältä päin, valot eivät menneet siellä päälle, vaikka piti mennä. Siinä vaiheessa tuli oli vain roskien päällä, mutta liiketunnistin valo kuistilla ei syttynyt. Eteisessä piti palaa valo, sillä olimme sen jättäneet lapsia varten alas päälle, siitä syystä, jos he tulevat alas ylhäältä. Nekään eivät palaneet vaikka piti palaa eivätkä syttyneet vaikka ensimmäisenä koetin ne laittaa päälle. 

Kysyin hiljattain tätä lapsiltakin ja hekin sanoivat samaa, edes ylhäällä valot eivät syttyneet palamaan, vaikka palo oli vain yhdessä kohtaa siinä vaiheessa. Niin tai näin, en saa mielestäni sitä seikkaa ja se tulee jo uniini. 

Viimeyönä olimme nukkumassa, ihan normaali ilta. Söimme patonkia, joimme teetä ja katsoimme Young Sheldonia. Menimme nukkumaan, tosin koira reagoi ulkona johonkin, mutta ei sen erikoisempaa. Olin sikeässä unessa, kunnes yhtäkkiä heräsin siihen kun luulin talon olevan tulessa taas. Hyppäsin sängystä ylös ja menin olohuoneeseen paniikissa ja ensimmäisenä laitoin kaikki valot päälle. Mieheni huutaa, että ei talo pala, näet unta. Mutta, en tiedä ymmärtääkö kukaan, se oli minun silmissäni samanlaista savua täynnä kuin sinä yönä. Ja kaikki näytti samalta kuin sinä yönä. Minulla meni useampi minuutti ymmärtää, ettei ole mitään hätää. Tutkin kaikki paikat uudemman kerran todeten, ettei ole mitään hätää. 

Mutta, ensimmäinen asia jonka tein oli se, että laitoin valot päälle. Ja vielä sittenkin minun silmissäni täällä oli tulipalo. Minun silmäni valehtelivat minulle. Epäilen, että alan muistamaan asioita, joita olen piilottanut mieleeni. Ja se on pelottavaa elää niitä kauhun hetkiä uudelleen, sillä se tuntui oikeasti sille kuin olisin samassa tilanteessa. Tähän asti olen vain ollut siten, etten halua edes ajatella asiaa. Nyt nämä asiat vaan vyöryy mieleen. Ja älkää huolehtiko, pidän pääkopasta huolta, on tulossa psykiatrin käynti, joten sinällään hyvä, että tämä tapahtui. Pitäneen ottaa taas intensiivinen kontakti jos vain sellaista edes saa nykyisin. 

Uuden soten myötä kaikki palvelut on heikentyneet, joten mielenterveysasioissa voi olla melko varma, että apua ei juuri saa. Edes täällä alueella olevat lapset eivät pääse hoidon piiriin, sillä näillä leveysasteilla tilanne on kriittinen. Onneksi omat muksut on pärjänneet todella hyvin, vaikka aika ajoin jokainen meistä puhuu tästä asiasta. Jopa meidän viisi vuotias. Hänen kanssaan olen käynyt asiaa läpi tarinoiden muodossa. Toisiksi nuorin ei edes muista koko taloa eikä edes muista sellaista aikaa mitä oli ennen tulipaloa. Se on hyvä asia mielestäni, sillä tavoin voi välttää turhaa kärsimystä asiasta. Kaikkein nuorin ei ollut edes syntynyt vielä silloin, joten hänelle asiat ovat aina olleet tällä tavoin. Koira puolestaan ei koskaan ole palannut entiseksi itsekseen. Hän on paljon valppaampi ja reagoi herkemmin ulkona tapahtuviin asioihin. Ennen koiramme olisi vaikka lähtenyt murtovarkaan mukaan, nyt riittää kun ulkona kävelee joku, koira reagoi todella voimakkaasti kaikkeen. Ei onneksi ole aggressiivinen. Jokin meni kuitenkin koiran sisällä rikki, mutta se on paras koira ikinä siitä huolimatta.