Outokumpu

"...ja varjele noita Suomen herroja, etteivät he toista kertaa löisi päätään Karjalan mäntyyn."?

- Väinö Linna, Tuntematon sotilas, Honkajoen lausahdus

Tämä lausahdus on jäänyt kaikumaan mieleni. Olen katsonut Tuntemattoman sotilaan lukuisia kertoja. Mitä tällä lausahduksella tarkoitetaan, mielestäni kyseisessä elokuvassa tällä tarkoitettiin sitä, että toivottavasti Suomi ei joutuisi enää uudelleen sotimaan. Tämä voi myös viitata hieman siihen, kuinka idioottimaisesti meidän päättäjämme toimivat ja lopulta kansa on se joka kärsii eniten. Jokainen voi pohtia itse tuon lauseen merkitystä, mutta Väinö Linna oli loistava kirjailija ja taitelija, joten aina taiteen avulla on voitu tuoda syvempiäkin merkityksiä julki. Kynä on miekkaa vahvempi.

Joten, mitä tarkoitan tällä aloituksella? Haluan kertoa meistä, ihmisistä, ketkä ovat sinnitelleet koko elämänsä. Minun äitini, on ollut todella vahva. Hän oli vahva, koska hänen täytyi olla. Ei ollut ketään, kuka olisi pelastanut hänet tai meidät. Osasyy oli myös se, että äitini ei osannut puhua asioista. Myöskään valtiolta ei tukea saanut tai tukitoimia mitä olisi tarvittu. Toki oli niitäkin ihmisiä, ketkä auttoivat, mutta ilman muiden apuja, olisi tulos ollut vieläkin pahempi. Minun lapsuudessani oli paljon yhteisöllisyyttä, toisin kuin tänä päinä. Nykyisin ihmiset vain arvostelevat, pilkkaavat ja ovat iljettäviä toisille ihmisille. 

Itselläni on sen suhteen paremmin asiat, koska oma puolisoni on tukemassa minua aina, kuten myös ystävät ja sukulaiset. En ole enää yksin, olin joskus, mutta en enää. Silloinkin kun itse koin samaa aikuisiällä entisessä liitossa, tajusin äitiäni paremmin. Piti selvitä yksin. Yhteiskunnasta ei ollut apua minulle kun oli vaikeaa eikä siitä ollut apua minun lapsuudessanikaan. Ainoa minkä suhteen kävi tuuri omalla kohdallani oli terapia, se on liian vähän arvostettu hoitomuoto ja sen avulla voisi pelastaa monia ihmisiä, mutta tämän hoitomuodon valtio haluaa lakkauttaa. Onneksi minun ja äitini elämä on nykyisin parempaa kuin koskaan aiemmin, vaikka vastoinkäymisiä onkin tullut eteen.

Outokumpu, muutimme sinne. Se oli pieni omakotitalo keskellä metsää syrjässä. Paikka oli vieras ja ihan varma en ole, kuinka sinne päädyimme vuokralle. Sen talon omisti eräs uskova mies, joka siis kertoi, kuinka lihapullat ovat eläinten hautausmaa. Pakko myöntää, se oli ihan vähän kammottavaa. Talossa oli pieni vessa eteisessä, varaajan vieressä oli pieni suihkunurkkaus, sen jälkeen tuli keittiö jonka kautta pääsi olohuoneeseen, jossa oli myös meidän sängyt. Meillä ei ollut siis erillisiä nukkumahuoneita. Usein en voinut nukkua, koska pelkäsin joka ikinen yö, ettemme enää herää. Äitini valvoi myös pitkin yötä, Hän pelasi meidän Nintendolla. Enoni lahjoitti meille oman pelikoneensa ja saimme sillä pelata. En ollut nähnyt ennen mitään niin siistiä, meillä oli jopa sorsan ammunta peli, johon kuului sellainen oranssi pyssy. Äitini pelasi sitä myös, varsinkin öisin kun uni ei tullut. Se oli mukavaa vaihtelua, sillä usein yöt olivat surullista aikaa. Katsoin yläsängystäni salaa hänen pelaamistaan. 

Äitini oli rikki, ymmärrätte varmaan. Usein hän oli hyvin väsynyt. olimme joutuneet luopumaan meidän eläimistämme ja suurimmasta osasta koiristamme. Se oli asia, jonka takia olin myös itse surullinen. Onneksi olimme keskellä metsää, jotta edes vähän oli tutumpi ympäristö. Mutta, äitini oli usein väsynyt ja surullinen, joten pidin paljon huolta siskostani. 

Aloitin koulun sinä vuonna, olin todella onnellinen. Muistan, kuinka ensimmäisenä päivänä sain sellaisen pahvisen paketin, missä oli kyniä ym. Se oli hieno ja oli kuin aarre minulle. Kouluun ajoin polkupyörällä ensin muutaman kilometrin soratietä pitkin linja-autopysäkille, josta hyppäsin bussiin. Toisinaan äitini vei minut pysäkille. Kerran olin tulossa koulusta ja ajoin alamäkeä alas, äitini ajoi takana, olisi ottanut kyytiin, mutta halusin ajaa pyörälläni. Sattuipa sitten alamäessä niin, että lensin tangon yli ja koko kroppa oli täynnä haavoja. Se sattui. Äitini otti pyörän kyytiin ja ajoi kotiin. Puhdisti haavani ja koetti lohduttaa. 

Meidän naapurissa oli suurperhe, sieltä yhtä matkaa kulki eräs minua hieman vanhempi tyttö. En osannut kertoa bussikuskille mihin olin menossa, joten sanoin, että samaan paikkaan kuin tuo tyttö. Pääsin sillä tavoin usein kouluun ja sieltä pois, sillä minun on ollut aina vaikea muistaa paikkojen tai ihmisten nimiä. Vaikka muistini on muuten hyvä, nimimuistini on superhuono. 

Isästäni en kuullut juurikaan mitään, muutaman kerran mummoni vieraili meillä. Hän kauhisteli sitä, kuinka olimme likaisia ja epähygieenisiä. Hän vei sisareni ensimmäiseksi suihkuun. Tosin se suihku oli enemmin letku, joka oli pienessä kolossa, niin pieni, että lapsenkin oli vaikea mahtua sinne pesemään itsensä.

Minun äidissäni oli sellainenkin hyvä puoli, että hän ei juonut koskaan. Olen elämäni aikana nähnyt hänet kaksi kertaa humalassa. Kerran kun olin 14 vuotias ja toisen kerran kun menimme yhdessä baariin ollessani yli 20 vuotias. Siinä suhteessa olen onnekas, ettei hän juonut, mutta ymmärrätte varmaan, että kaiken sen kokeman jälkeen, kuka tahansa olisi rikki. Ja anteeksi äiti kun kerron tämän, mutta hiljaisuus on tappavampaa kuin ääneen asioiden puhuminen. Sinun ei tarvitse hävetä tai olla pahoillasi, olit vain olosuhteiden uhri. En tiedä, tietääkö äitini sitä, miten usein minä toivoin hänen löytävän oikeasti kivan ihmisen rinnalleen ja saavan hyvän elämän. Onneksi lopulta hän löysi todella kivan ihmisen. Hyvää kannattaa aina odottaa, vaikka siihen menisi aikaa. 

Mitä siis tarkoitan tuolla lauseella, jonka kirjoitin ensimmäiseksi? Tarkoitan sitä, että vaikka on kulunut 28 vuotta, tämä yhteiskunta ei ole kehittynyt tai muuttunut. Perheet kamppailevat edelleen, viedään niiltä ketkä tarvitsee tukea ja apua. Ratkaisuna on vain antaa lääkepurkki käteen ja viedä lapset pois. Ei puututa mielenterveysongelmiin ja jokainen saa pärjätä yksin. Ainoa mitä me rahoitetaan ja kehitetään on herrojen palkat ja niiden hyvinvointi. Jos synnyt köyhänä pysyt köhänä. Vaikka jokainen voi opiskella, totuus on, jos et tunne tärkeitä ihmisiä et pääse urallasi kehittymään. Suomi ei ole koskaan ollut tasa-arvoinen kaikille. Ihmisten välinen kuilu vain kasvaa.  Päättäjät lyövät päätään siihen mäntyyn edelleen. 

Olen se köyhä lapsi, olen se hakattu lapsi, olen se kuka koki perheväkivaltaa myös aikuisena. Olen se, kenet halutaan hiljentää. Minä olen sinä ja sinä olet minä. Emme oikeasti ole niin erilasia, meistä moni on kokenut nämä samat asiat, mutta koskaan näistä ei saisi puhua. Miksi? Siksikö, että tämä yhteiskunta ei takaa turvallista kasvuperää tuleville sukupolville vaan Suomi myydään halvalla ja meidän lapset sen mukana. Ei kukaan oikeasti halua parantaa ihmisiä, sillä jos tahtoisi, luulisi, että melkein 30 vuoden aikana olisi tukitoimia keksitty auttamaan oikeasti perheitä ja yksineläviä sekä vanhuksia. Miettikää, miten paljon puhelin on kehittynyt 28 vuoden aikana, kun olin lapsi oli lankapuhelimet, nykyiset puhelimet on pieniä tietokoneita. Kuinka siis on mahdollista, että ihmisten sosiaalista asemaa ei voida kehittää ja auttaa ihmisiä? ihminen on kuitenkin useita satoja vuosia ruumiillisesti ja mielellisesti toiminut samoilla mekanismeilla. Joten, kysyn vielä kerran, miten asiat eivät ole muuttuneet?