Nalle

"Jos tulee päivä, jolloin emme voi olla yhdessä, pidä minut sydämessäsi. Pysyn siellä ikuisesti."

- Nalle Puh

Tiedättekö mikä minua harmitti tulipalon jälkeen? Olin ripustanut lasteni sisaruskuvat seinälle sinä iltana ja ihailin niitä, ne olivat rakkaimmat aarteeni. Mietin joskus, miksi en ottanut niitä mukaan, miksi en ottanut mitään tärkeää. En edes poikani unikaveria. Katsokaas, tämä on kohtalon ivaa. Meidän vanhin poikamme oksensi sinä yönä useasti ja siksi Kimmo joutui vaihtamaan lakanat moneen kertaan. Tämän siis näki naapuri ja olikin sen poliisille kertonut. Tosin kuulusteluissa poliisi tivasi mitä Kimmo teki aamuyöllä, no enhän minä tajunnut mitä ne tarkoitti. Joten vastasin vain, että ehkä se oli runkkaamassa, mistä mä tiedän, en minä sitä seuraa koko ajan. Sitten poliisi tivasi taas, jotain se teki, mitä se teki, minä jälleen kerran, en minä tiedä. Poliisi uskotteli, että Kimmo oli tehnyt jotain epäilyttävää. Mutta, naapuri oli vain kertonut, että Kimmo oli viikannut jotain lakanoita, oli nähnyt ikkunastamme. Kuitenkaan sen vertaa ei kukaan nähnyt kun oli liekit veranalla, mutta lakanoiden viikkaamisen voi toisen olohuoneen ikkunasta todeta. Vähän kreepyä katsella toisten olohuoneen ikkunasta sisälle.

Mutta, tiesin minä mitä Kimmo teki, kun minäkin olin laittamassa niitä oksennuskamoja pois. En kyllä yhtään muistanut asiaa kuulusteluissa, mutta poliisille ei kelpaa vastaus en minä tiedä tai muista. Vietiin oksennus kamat takapihalle ulos, sillä ne haisi kamalalta ja olin raskaana. Se kuka joskus on raskaana haistanut oksennusta tietää mitä se voi aiheuttaa. Minua haju oksetti ja meinasin alkaa oksentamaan itse. Joten, lapsemme nallet vietiin myös ulos, ajattelin, että laitan ne pesukoneeseen vasta aamulla. Mutta, kun tulimme ulkoa tiesin kuinka tärkeä ne "Tiikerit" oli pojallemme, joten laitoimme sittenkin pesukoneeseen ja nappasimme kuivurin päälle. Jätimme ison peiton ulos, sillä se ei olisi koneeseen mahtunut. Sitten menimme nukkumaan. Ja muutama tunti siitä, koko talo oli liekeissä. Ainoa mitä otin mukaani oli se iso peitto, joka oli oksennuksessa lämmittämään lapsia autoon. Nappasin sen siitä ulkoterassilta. Mutta, mietin monesti, jos ne nallet olisivat olleet siinä myös ne olisivat säästyneet. Kohtalon ivaa, ne eivät olleet siinä vaan pesukoneessa.

Lahjoituksina löytyi kaksi samanlaista ja ne on edelleen poikani unileluina, vähän kuluneita, mutta rakkaita. Ne on poikani turva. Sinällään hassua, vaikka niitä on kaksi vain yksi niistä on selvästi se rakkain. Sinä joka lahjoitit ne unilelut, kiitos miljoonasti, olen ikuisesti kiitollinen, olimme niistä valmiita maksamaan, mutta kieltäydyit. Tiedätkö, se Kimmon "kaveri" säälii teitä kumpaakin jotka lahjoititte ne lelut. Joten kiitokset ja säälit perille asti. 

Unileluja on jokaiselle se jokin, joku tärkeä ylitse muiden. Pienimäisen poikani lelu on Kisu (MILO), keskimmäisen pojan on Poro (joka hukkaantui kertaalleen, mutta Tokmanni auttoi siinnäkin, kiitos) ja vanhimmalla leopardilelu TIIKERI. Vanhimmalla oli Lepatismi (lepakko lelu), joka paloi ja toisiksi vanhimmalla oli viltti minkä oli sukulainen tehnyt joka sekin paloi. Nämä olivat/ovat todella rakkaita lapsillemme. Ei ole vain joku unikaveri, se on se tietty unikaveri, jota vaalii aikuiseksi asti jos hyvin käy.

Kuten olen kertonut, minulla se oli sellainen "vanhojenmiesten" kankainen nenäliina, siskollani täkki ja Kimmolla oli nalle. Nalle jonka sen äiti poltti uunissa, koska se oli niin kulunut. Itse en sellaista tekisi koskaan, sillä vaikka siitä olisi vain pieni kankaan pala, siinä on lapselle jokin tärkeä tuoksu, turva ja muisto. Myöhemmin Kimmo oli voittanut Särkänniemestä sellaisen pehmolelun, mikä sillä oli aikuisenakin tallessa. Kutsuin sitä Möröksi ja meidän esikoispoika tykkäsi painia sen kanssa. Mutta, sekin paloi eikä uutta enää ole olemassakaan. 

Olin omasta lapsuudestani säästänyt todella paljon leluja, tai no ei minulla paljoa ollut leluja, mutta ne vähäisetkin mitä minulla oli. Enimmäkseen dinoja, kovia eläimiä, äitiyspakkauksen unilelu vuodelta 1989, Barbeja ja muutama nukke, sekä minun Aasi. Jonka olin antanut ensin pikkuveljelleni, joka sittemmin päätyi koirani unikaveriksi. Se unikaveri on haudattu koiran mukana viimeiselle leposijalle. Kaikki mitä koskaan oli äitini säästänyt minulle paloi poroksi. Samalla paloi ristiäispuku, jonka tätini teki varta vasten minun ristiäisiin, jossa oli kastettu kaikki meidät sisarukset ja neljä lapsistani. Se minua harmitti eniten, olin ajatellut kirjailla siihen kaikkien nimet, mutta tuli vei sen. Tätini teki nuorimman poikani ristiäisiin uuden kauniin puvun, johon hän kirjaili eri väreillä kaikkien niiden nimet ketkä oli kastettu vanhassa puvussa. Se on aarteeni. Minulla oli myös peili, jonka mummoni oli antanut isälleni ja isäni minulle. Se oli osa mummoni ja ukin häälahjakalustetta. Sekin paloi, kuten kaikki kuvani mummostani ja suvusta Karjalan konnuilta, mitään ei jäänyt. Nekin kuvat olivat todella vanhoja. Tätä surua ei pysty moni tietämään, kaikki mitä minulla oli mummostani meni. Enkä voi enää käydä mummoni haudalla, sillä hänet ov valitettavasti haudattu Kuopioon. Kaikki ne hyvät muistot mitä oli lapsuudesta revittiin täysin ja miksi, siksi kun ihmiset näki tarpeelliseksi piinata meitä. Kiitos oikein paljon. 

Jokaiselle on se jokin esine tai asia mikä on tärkeä, minulla niitä oli enemmän kuin moni arvaa, hääpuku ja laatikollinen muistoja, armeijakamat, satoja kuvia, vanhoja leluja, kaikkea mitä halusin antaa lapsilleni. En ole halunnut koskaan antaa rahaa vaan näitä muistoja, nyt en voi antaa niitäkään. Se on sellainen suru, mitä moni ei varmaan koskaan ymmärrä. Olenhan monen mielestä vain rahan ahne muita manipuloiva hirviö tuhopolttaja. Niin minusta on sanottu. Muistan joka ikisen asian mitä olette minusta tai perheestäni sanoneet, enkä niitä unohda. Mutta, se päivä kun itse olet samassa tilanteessa, ota yhteyttä. Autan kyllä jos voin. Enkä kirjoita tätä siksi, että säälikää, vaan siksi, että teidän sanoilla on myös vaikutusta esimerkiksi netissä, vaikka luulette että ei ole. Se ei ole mikään peli tai kuviteltu asia. Mekin olemme ihmisiä, vaikka ette uskoisikaan. Minä en kenenkään säälillä tee yhtään mitään. Se on sairautta.