Muutto omaan kotiin

"Elämässä ei ole mitään pelättävää. Sitä on vain ymmärrettävä."

- Marie Curie

Marie Curie on eräs historian henkilöistä joita ihailen, siitä syystä olen iloinen, että voin käyttää nyt hänen sitaattiaan. Marie oli vahva ja uskalias nainen, kemisti ja fyysikko, joka voitti Nobel palkinnon kaksi kertaa. Kannattaa perehtyä enemmän hänen historiansa merkittävänä tutkijana. olen aina ihaillut tiedettä ja älykkäitä ihmisiä. Mielenkiintoni ei ole kohdistunut juurikaan pop staroihin tai muotiin. Taide on sellainen mikä on mielestäni mahtavaa ja ihailtavaa. Kuten myös kirjallisuus, rakastan lukemista ja kirjoittamista. Japanilainen kulttuuri ja taide sekä anime on myös aiheita, joita rakastan. Scifi ja kauhuelokuvat myös kuuluu suosikkeihini. Rakastan olla luonnossa ja patikoida, pidän myös ruoanlaitosta sekä työstäni. Rakastan työtäni sen takia, että saan käyttää aivojani ja purkaa ajatteluani siihen. Rakenteet ja järjestely on todella mielenkiintoista, rakentaminen itsessään on mielenkiintoista ja tekniikka. Lisäksi koneet ovat suosikkejani. Itsensä haastaminen ennen kaikkea on minulle tärkeää työssäni. 

Meni kauan löytää itseni ja se mistä pidän oikeasti. Olin vuosia elänyt elämää, joka ei ollut minun elämäni. Löysin paikkani insinöörinä, tiesin heti kun näin hakuvaihtoehtona insinöörin opinnot, tiesin heti, että se on minun tieni. Uskokaa tai älkää, en koskaan ajatellut olevani insinööri. Itseasiassa en koskaan halunnut mitään alaa erityisemmin. Kun olin viisitoista hain kouluun kuten muutkin, en vain päässyt mihinkään sisälle. Keskiarvoni oli tuolloin 7,4, pakko myöntää, en koskaan tehnyt läksyjä tai lukenut kokeisiin. Minun oli vaikea kuunnella ketään tunneilla, sillä kaikki äänet häiritsivät minua. Kotona olinkin jo niin väsynyt päivien jälkeen, etten jaksanut opiskella. 

Kun sain tietää, etten päässyt opiskelemaan, soitin ammattikouluun ja pyysin päästä jollekin alalle, minua ei kiinnostanut mihin alalle pääsisin, kunhan pääsen kouluun. Sain paikan elintarvikealalta, joten olin menossa sinne. Kunnes sain puhelun, että pääsin varasijalta opiskelemaan ravintola-alaa. Joten niin tein, menin ravintolapuolelle. Muutin heti peruskoulun jälkeen isäni luokse Kuopioon. Se oli virhe, mutta paluuta ei ollut muualle, se minulle tehtiin selväksi. Kyllästyin juoksemaan pakkasella sukkasillani karkuun isääni, niihin karvanaamoihin ja siihen tappeluun mitä sain todistaa kerta toisensa jälkeen. Kyllästyin siivoamaan veriä seinistä ja lattioista sekä jatkuvasti poliisin soittamiseen paikalle. En jaksanut opiskella, kun joku hiihtää pitkin huonetta fileerausveitsi kädessä etsien olemattomia ihmisiä talosta. Joten, päätin muuttaa sen aikaisen poikaystäväni kanssa yhteen. Se oli suuri virhe.

Pelkäsin ensimmäisenä yönä, mietin pärjäänkö, olin silloin nipin napin kuudentoista, jos edes vielä sitäkään. Rahallisesti sain ainoastaan elatusmaksut vanhemmiltani nuoren ikäni takia. En edes asumistukeakaan. Poikaystäväni oli saman ikäinen, joten  hänkään ei saanut tukia. Selvisimme nipin napin, kunnes hän päätti lopettaa koulun ja mennä töihin. Nuoren iän takia työn saaminen oli vaikeaa, mutta keksin jotain hanttihommaa silloin tällöin. Meidän asuntoon tuli monesti meitä vanhempia  ihmisiä juomaan alkoholia. Yleensä nämä ihmiset lopulta laittoivat kämpän remonttiin. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen joutunut siivoamaan muiden riehumisen jälkiä. 

Kävin kuitenkin koulua päivittäin, olin päättänyt, että koulutus täytyy olla. Katsoin lapsena kuinka omat vanhempani kamppailivat asian kanssa, sillä he eivät olleet käyneet kouluja. Halusin olla jotain, mutta en tiennyt mitä, joten aloitin jostain.

Poikaystäväni oli todella mustasukkainen, se meni niin älyttömäksi, että poliisi oli ovellamme melkein joka päivä. Jos ei poliisi niin sitten joku kaveri tai naapuri. En olisi saanut käydä koulua, mutta kävin kuitenkin. En saanut käydä vessassa puhelimen kanssa, etten vain petä häntä jonkun kanssa. Yhtään viestiä en saanut laittaa tai puhua puhelimessa ilman, että hän näkee ja kuulee. Päiväkirjat joita olin kirjoittanut pienestä asti piti hävittää, sillä olin kirjoittanut sinne lapsuuden ihastuksista. Kerran olin kaupungissa ja myöhästyin bussista hän ajoi minun polkupyörällä 10 km kaupunkiin katsomaan miksi olin myöhässä. Hän näki minun olevan bussissa, joten hän kääntyi bussin perään. Ajoi meidän talon eteen, heitti pyöräni pihalle eikä lukinnut sitä ja tuli asuntoomme huutamaan sekä hakkaamaan minua. Sillä aikaa minun polkupyöräni varastettiin pihasta.

 En saanut käyttää mitään vaatteita mitä hän ei hyväksynyt ensin. Minulle tehtiin toistuvia sisäisiä tarkastuksia, etten vain olut pettämässä häntä. Hän etsi todisteita sillä tavoin. Minulla ei saanut olla kavereita ja jos erehdyin joskus jonnekin menemään, soitteli hän koko ajan ja sanoi kuinka petän häntä. Ironista, sillä hän petti minua jatkuvasti erään Karttulassa asuvan naisen kanssa. Sain selville sen todella ikävällä tavalla, sittenkin hän väitti, ettei ole tehnyt mitään. En ollut häntä ennen ollut kenenkään kanssa, joten tiesin kyllä tarkkaan mistä oli kyse. 

Usein pakenin läheiseen leikkipuistoon, kerran istuin siellä monta tuntia keinussa ja päätin, että tämä loppuu tähän. Joko minä kuolen tuossa suhteessa tai lähden. Erään kerran hän hakkasi minut niin pahasti, että jouduin menemään kaverin kaverille. Sinällään hassua, että nämä kaverit aina kehuivat kuinka he eivät anna mitään pahaa enää tapahtua, silti olivat vain oven toisella puolella kun minut meinattiin raiskata tekemättä yhtään mitään. Monesti nämä miehet uhoavat vain, mutta kun tosipaikka tulee, ei heistä ole mihinkään. Siksi minä pidän huolen itsestäni ja omasta puolustamisestani. 

Otin muutaman nyssäkän matkaani, sen mitä minulla enää oli jäljellä. Se oli ensimmäinen kerta kun menetin omaisuuteni, olen menettänyt kaiken yhteensä neljä kertaa. Hyppäsin kaverini auton kyytiin ja en enää palannut siihen asuntoon. 

Oleskelin hetken kavereilla, kunnes sain oman asunnon. Minulla ei ollut muuta paikkaa. Hommasin oman asunnon se oli soluasunto Petosella, olin viimein turvassa. Mielenterveyteni alkoi jälleen pettämään, joten hakeuduin SIHTIIN, jossa viranomaisille paljastui kaikki ja huostaanotto ym lähtivät liikenteeseen. Vasta sitten minua kuunneltiin, kun olin jo 17 vuotias, sitten oli jo myöhäistä, vaikka minulle tarjottiin myös huostaanottoa. 

Tämä poikaystävä jätti laskut ym hoitamatta siitä yhteisestä asunnosta ja ei maksanut vahinkoja mitä teki tuhotessaan koko asunnon. Joten soitin hänen isälleen ja vaadin ottamaan vastuun, sillä minä en ollut sitä asuntoa tuhonnut. Mutta, se oli vasta lopun alkua. Ajattelin, ettei asiat voi pahentua, mutta kyllä ne pahenivat vain.

Tiesittekö, että olin joskus erilainen. Uskoin rakkauteen ja luotin ihmisiin. En virkavaltaan, mutta jaksoin uskoa aina, että joku vielä rakastaa minua. Mutta, kaikkea ei voi saada, ymmärsin kuitenkin erään asian, lapseni, he ovat todellinen rakkaus. Joten, minua siunattiin monella lapsella, jotta tietäisin mitä on oikeasti rakastaa ja rakastaa takaisin. Kun sain esikoiseni syliin, en voinut uskoa miten ihana tuo pieni ihme oli. Silloin tiesin mikä tarkoitukseni on.