Mummoni

Onko kuolema kaiken loppu vai onko se vain horisontti, merkki näkökykymme rajallisuudesta.
Tommy Hellsten

Ajattelin kirjoittaa alun perin jostain muusta asiasta, mutta jokin esti minua. Sisälläni oli tunne siitä, että en voi kirjoittaa. Nyt kirjoitan. 

Minun mummoni kuoli tänään, jotenkin tiesin sen kun äitini oli soittanut. Vaikka soitan äitini kanssa paljon, minä vain tiesin mitä hänellä oli minulle kerrottavanaan. En vastannut ensimmäiseen puheluun, mutta soitin takaisin ja hän sanoi sen, mitä osasin jotenkin odottaa. 

Tänä aamuna tunsin, että jotain tapahtuu, jotain ikävää, mutta vapauttavaa. Minä tunnen monesti sen miten asioissa käy, en osaa sitä selittä muille. Eikä minun tarvitse. Voitte nyt ajatella minusta ihan mitä haluatte, en välitä siitä.

Äitini äiti, hän oli melkoinen persoona. Ihminen, joka veti toisia ihmisiä puoleensa. Hän oli kaunis ja nuoren näköinen. Se mikä teki hänestä kauniin oli se valo, joka veti kaikkia puoleensa. Mutta, en aio kaunistella asioita. Sitä mummoni ei koskaan tahtoisi. Hän oli hyvin suora asioiden suhteen. Hän ei vihannut ketään, kaikki tapahtumat niin ikävät kuin hyvät olivat hänelle elämän oppia. Hän teki myös paljon virheitä, muttei hän niitä katunut, hän otti niistä oppia.

Jos totta puhutaan, ai että lapsena ärsyynnyin mummooni. Todellakin! Hän pakotti minut kävelemään vaikka kuinka paljon lapsena ja täräytti suoraan asioita. Vanhemmiten ymmärsin paremmin. Tiedättekö miten ihana oli koulun jälkeen mennä hänen luokseen syömään sämpylöitä? Kuinka hänen marjapiirakat oli parhaita taikka se, kun lapsena oltiin yötä hänen luonaan ja se kaunis kello tikitti menojaan? Muistan kaiken.

Äitini suhde omaan äitiinsä oli hankala. Joskus äitini ei aina näe, että hän on hyvin paljon äitinsä kaltainen. Hän on tehnyt samoja "virheitä" kuin oma äitinsä ja kuten minäkin olen tehnyt samoja asioita kuin hekin. Mutta, tämä asia pitää muistaa, me rakastamme toisiamme todella paljon ja ennen kaikkea omia lapsiamme. Minun mummoni oli äidistäni todella ylpeä ja kun äitini löysi miehen, joka kohteli kauniisti, mummoni piti hänestä todella paljon. Tiedättekö miksi mummoni piti äitini nykyisestä miehestä? Hän piti siitä siksi, että hän on hyvä äidilleni. Ja teki äidistäni enemmän äidin kuin koskaan aiemmin. Tätä äitini ei tiennyt. 

Vaikka moni piti mummooni etäisyyttä viimeaikoina, hän rakasti kaikkia. Hän ei ollut vihainen eikä kantanut kaunaa. Hän ei ollut yksin. 

Olen viettänyt lukuisia tunteja öisin, kuunnellen hänen tarinoitaan. Hänen toiveitaan ja puhettaan rakkaudesta. Joten, Harri, jos luet tämän, kerron tämän sinulle. Olit mummoni suurin rakkaus 35 vuotta. Mummoni tapasi Harrin 35 vuotta sitten, silloin kun synnyin. Mummoni oli varannut matkan ja lentokoneessa hän tutustui Harriin. Elämä kuljetti heitä eri poluille, mutta silti on asioita joihin ihminen voi vaikuttaa ja asioita joihin ei. Tunteet on sellaisia, mihin ihminen ei voi vaikuttaa. Toivon, että Harri tulee saattelemaan mummon viimeiselle matkalle, sillä tässä elämässä, hän rakasti sinua todella paljon.

Se ketä toinen rakastaa voi olla ihminen, ketä toinen ei voi sietää. Se on vain fakta, että me ulkopuoliset, emme voi asialle mitään. Silti, toisen kuollessa meidän tulee muistaa se asia, ei ole meidän päätettävissä se, kuka saa olla mukana ja kuka ei viimeisellä matkallamme.

Kuolema aiheuttaa aina suuria tunteita, sitä väkisin miettii, mikä oli viimeinen asia mitä sanoin toiselle. Viimeinen video mitä mummoni laittoi kertoi torjunta-aine vaaroista. Viimeinen asia mistä puhuin oli viikko sitten lapsieni kesäloman aloituksesta. 

Kuolema nostaa kaikki tunteet pintaan niin vihan kuin kaipauksen. Mitä minä tunnen? Minun asiani mummoni kanssa olivat selkeät, hän antoi ohjeet kuoleman varalta jo etukäteen. Ja nyt en puhu perinnöstä, minä ehdotin hänelle, että hänen pitäisi ostaa itselleen kaikkea kivaa, hemmotella itseään tai antaa kaikki hyväntekeväisyyteen. Mummoni nauroi, mutta minä olin tosissani. Kenellekään ei pidä jättää mitään. Syy on siinä, että aina ihmiset keskittyy siihen eikä siihen mikä oli oikeasti tärkeää. Se mikä oli oikeasti tärkeää on tämä elämä ja kaikki kokemukset. 

Se asia mitä muistaa aina on ne rakkaat ihmiset, ei se mitä on tilillä. Mummoni teki paljon hyväntekeväisyystyötä, hän ompeli tuhansia vaatteita lapsille ulkomaille sota-alueille. Hänellä oli useita kummilapsia ympäri maailmaa. 

Totta kai, hän teki äitinä virheitä, mutta kuka meistä ei tekisi. Hän ei koskaan vihannut ketään ja oli sinut asioiden kanssa. Hän rakasti jokaista lastaan ja lasten lastaan.

Vaikka osa ajattelee, ettei hänen hautajaisiin ole aikaa taikka sijaa, se on väärässä. Se kertoo enemmän ihmisestä joka päättää niin ettei tule mukaan viimeiselle matkalle. Se on jokaisen oma päätös. 

Mutta, mummoni rakasti rakkautta ja tahtoi hyvää, vaikka teki paljon virheitä elämässään. Mutta, kuka meistä ei ole tehnyt? 

Mikä hänessä oli siisteintä, kaikki. Jään ikävöimään niitä öitä, kun sain puhua hänen kanssaan tunti tolkulla kaikesta. Tykkäsin kuunnella hänen kertomuksiaan ja siitä elämänsä rakkaudesta. Rakastin tarinoita seikkailuista muissa maissa ja siitä miten hän näki tämän elämän. 

Kuka hän oli? Hän oli mummoni, se ihminen, joka koki paljon ja silti, kuten Karjalaiset sanoo: iloa rinnassa, vaikka sydän rinnassa mätänis. 

Lepää rauhassa mummo, kaikki lapsesi ja lapsen lapsesi ja heidän lapsensa kaipaavat sinua tänään. Lepää rauhassa isomummon tykönä.