Mitä sitten tapahtui
"Aikuisuuteen kuuluu elämän risaisuuden hyväksyminen. Kun tuhannennen kerran antaa itselleen anteeksi samasta asiasta, ei ole enää varaa tuomita muita."
- Tommy Hellsten
Jos jotain olen elämässä oppinut sen, että niin kauan kuin olen itse erehtyväinen, minä en voi mennä muita tuomitsemaan. Elämässä jokainen tekee virheitä. Sen sijaan, että takertuisin siihen, koetan miettiä, miksi se ihminen toimii tietyllä tavalla. Haluan löytää selityksen. Toisinaan ihminen on vain yksinkertaisesti ahne. Ahneus on synti, joka tuhoaa ympäriltään kaiken. Ahneus on se, mikä saa ihmiset satuttamaan muita.
Tiedättekö monestiko minua on moitittu siitä, etten jätä lapsilleni perintöä. En jätä siitä syystä, että heidän ei koskaan tarvitse tapella. Olen nähnyt niin monta naurettavaa riitaa rahoista, se erottaa ihmisiä. Raha on monen nyky ihmisen jumala. Olen joskus kulkenut ns. normi polkua. Olen omistanut asunnon ja tehnyt duunarin työtä, jotta lainan saa maksettua. Nykyään, teen työtä joka tuottaa iloa. Tiedän, kuulostan typerältä, mutta en tee töitä rahan takia. Vaan sen takia, että voin olla mahdollisimman hyvä versio itsestäni ja tehdä työtä jota jaksan tehdä vanhuuteen asti. Se etä työ ei tunnu työltä vaan, että se on elämäni intohimo. Elämäni ilo on insinöörintyö, se miten kehitän uraa. Valitettavasti tämän enempää en voi työstäni, sillä on sellaisia hulluja, jotka alkavat sitten jäljittämään sitä kautta minua.
En ole koskaan tapellut rahasta. Kun isä ja äiti olivat yhdessä se oli ikuinen kiistakapula. En voinut sietää sitä. Minusta ihminen ei todellisuudessa tarvitse määräänsä enempää rahaa. Joten jos omistaa enemmän kuin tarvitsee, niin miksi?
Ennen kiirehdin äitiyslomalta töihin, olen kyllä vähän työnarkomaani. Mutta, nyt tein poikien kanssa erilailla. Toki opiskelin samalla kun pojat olivat pieniä, mutta nautin nyt lasten kanssa olemisesta ihan erilailla. Otan paljon rauhallisemmin enkä suorita äitiyttä enkä tätä elämää.
Mihin elämäni sitten menikään, menin naimisiin 18 vuotiaana, täytin toki sinä vuonna 19 vuotta ja suunnittelimme perhettä Sain tietää nuorena, että sairastan PCO ta. Joten lasten saamiseen tarvitaan hoitoja. Tosin, toisinaan voi onnistaa ilmankin.
En kadu ensimmäistä avioliittoani, sillä muuten en olisi äiti. Mutta, kadun sitä, miten annoin muiden kohdella minua. Ennen avioliittoa, olisi pitänyt nähdä, millainen ongelma alkoholi tulisi olemaan. En voi sanoa sen olleen sokeaa rakkautta, se oli vain läheisriippuvuutta ja tunsin oloni tutuksi suhteessa, jossa olen vaarassa. Olisi pitänyt nähdä varoitusmerkkejä silloin, kun toinen joutuu ostamaan ex puolisolleen uusia astioita joita oli tuhonnut.
Se alkoi pienistä asioista, ensin kaverit vähenivät, sitten sukulaiset, hän sai katkaisemaan moneen sukulaiseen välit. Seuraavaksi oli vuorossa henkinen tasapaino, olinkin tyhmä, joka ei osaisi itse tehdä mitään. olin hullu joka vain kuvittelee asioita, vaikka niistä olisi selvä todiste. Sitten alkoi suuttuessa tavaroiden rikkominen ja siitä vähitellen joutuvani tilanteeseen missä minua pidetään maassa. Se päättyi siihen, että koettaessani päästä pois tartuin kaikin voimin kiinni naamasta kynsillä. Vaikka olin maassa toisen alla ja koetin päästä pois, tilanne oli kuitenkin minun vikani. Tai näin minä ajattelin silloin, ennen kuin jälkeenpäin kysyin muita paikalla olleilta miten asia oli. Tapahtuma meni siten, että olimme menossa kaverini luokse ottamaan muutamat, olin tässä vaiheessa 17 vuotias. Mutta, hän päätti kesken kaiken lähteä viereiseen asuntoon, jossa sitten näin kun hän parvekkeella oli hyvissä fiiliksissä toisen naisen kanssa. Tietenkin suutuin ja tein lähtöä. Hän tuli estämään minua, sillä tein selväksi, että meidän suhde oli siinä. Hän tarrasi kiinni ja painoi seinään, en päässyt lähtemään. Sitten tappelin vastaan ja päädyttiin tilanteeseen, jossa minä makasin maassa ja hän pitää väkisin kiinni kaikin voimin. Kunnes poliisi tuli ja päästi minut tilanteesta, minä lähdin heidän mukaansa, sillä en ollut yhtään rauhallinen tilanteessa. Joten, oletteko koskaan olleet sellaisessa tilanteessa, jossa tietyntyyppinen ihminen osaa hallita tilannetta täysin?
Pettämistä oli monia kertoja, vaan en tiedä miksi en lähtenyt. Koska olin itse alaikäinen, en päässyt baareihin. Siellä tiedän mitä on tapahtunut ja yhteisistä öistä erään naisen kanssa. Tiedän hyvin tämän naisen.
Seuraavan kerran isoimpia juttuja oli, kun täytin 18 vuotta, oltiin baarissa ja siellä joku mies alkoi lähentelemään. Olin tulossa istumaan takaisin paikalleni hänen viereensä. Hän alkoi huutamaan minulle siitä, kuinka se on minun vikani kun joku tekee niin ja samalla kun olin lähdössä hän löi tuopilla naamaani. Jäälleen poliisit paikalle, veivät hänet pois, koska hän tarttui puukkoon, jolloin takuuvarmana poliisi otti kopin. Käskivät sairaalaan minut vaan sen sijaan menin kaverille yöksi. Aamulla huomasin kuinka etuhampaat oli katkenneet ja huulet täynnä lasia.
Näitä samanlaisia tapauksia oli paljon ennen avioliittoani. Yhden kerran pääsiäisenä, olin ollut kuskina edellisenä iltana. Hänen sukulaisensa sai jonkun raivokohtauksen kesken ajon ja rikkoi auton ikkunan. Pysäytin auton ja se lähti kuin hauki rannasta autosta pois. Jatkoin ajoa vaan siinä vaiheessa tämä toinen suuttui ja en suostunut pysäyttämään autoa keskelle liikennettä. Sitten jo rattiin tartuttiin, sain ohjattua parkkipaikalle. Poliisi tuli tietenkin paikalle ja jälleen kerran, hän lähti putkaan. Olisikin asia päättynyt siihen. Seuraavana aamuna kaverit olivat ostaneet kaljaa kun putkasta pääsi, toivat hänet kotiin vaan juoksenteli sukkasillaan ympäri Puijonlaaksoa. Viimein kaverit saivat hänet kiinni ja toi kotiin. Jolloin alkoi tunteja kestänyt minun hakkaaminen, minut heiteltiin niin kovaa olohuoneen pöytään, että pöytä hajosi altani. Sain lopulta tilanteen rauhoittumaan tekemällä mitä piti. Kaverini kävi myöhemmin ovella kun hän nukkui ja toi ruokaa minulle. Suklaamunan, silloin itkin kuin pieni lapsi. Naamaan ja joka paikkaan sattui kun söin yksin keittiön pöydän ääressä sitä suklaamunaa.
Kerran olin taas ollut kuskina, hän oli lomilla ja yhtäkkiä alkoi tupakoidessa suunnitella pihan räjäyttämistä. Minä koetin saada hänet nukkumaan, joka oli virhe, sillä sitten minut heitettiin parvekkeella olleen ison tuhkakupin päälle. Perseestä lähti peukalon kokoinen pala sen seurauksena irti. Laitoin paperia ja mitä tahansa löysin kun verta vuosi valtoimenaan. Polliisi tuli paikalle ja jälleen kerran, hän leikki sammunutta. Koska käteni olivat veressä, poliisi sitä toki ihmetteli. Mutta, en uskaltanut sano mitään. Seuraavana aamuna kaverini lähti bussilla minun seurakseni KYS iin, sillä se haava oli todella paha. Ensin hoitaja sanoi, että siitä on liian pitkä aika, ettei tikkejä voi laittaa. Kunnes näki haavan ja soitti lääkärin paikalle. Sain silloin 43 tikkiä siihen, se oli pakko tikata, vaikka siinä oli riskinsä, koska se oli rajoilla ajan kanssa.
Yhden illan päätteeksi vanhat tutut varhaisnuoruudesta näkivät, kuinka jälleen kerran minua hakataan, minua purtiin jalasta. Nämä tulivat auttamaan, joten siitä tuli iso tappelu. Jälleen poliisit paikalle, minä olin itse selvinpäin koska olin ollut kuskina. Riita lähti siitä, että autossa ollut eräs henkilö alkoi tapella hänen kanssaan, minä menin väliin kun pysäytin auton kotimme parkkipaikalle ja lopulta olin maassa ja jalkaani purtiin ym.
Pahin tapahtui hääyönä, kaikki lähti saunassa ollessa, hän suuttui minulle jostain. Ja sitten lähdettiin. En tapellut vastaan, koetin paeta, huusin jopa ulkona apua, mutta kukaan ei auttanut. Minut raahattiin takaisin sisälle ja pahoinpitelyä jatkui koko yön. Se loppui siihen kun minut tiputettiin parvelta alas ja kuristettiin tajuttomaksi. Olin ollut useamman tunnin tajuttoman kunnes nousin ylös, hän oli tupakalla. Olin niin vihainen, otin pannun ja tempaisin sitä takaraivoon. Siivosin mökin ja koetin korjata rikkoutuneita tavaroita, jotta hänen vanhempansa eivät joudu maksamaan siitä mökistä enempää. Lähdimme kotiin ja mietin usein sen jälkeen eroa. Isäni näki minut muutama päivä sen jälkeen, sanoi vain että elkäähän tapelko. Kaulassani oli niin pahat kuristusjäljet, etten uskaltanut lähteä ulos, sillä häpesin.
Sitten sain tietää esikoisestani, joten en eronnut. Jäin. Mutta, se oli vuosien manipulointia ja munankuorilla kävelyä sen jälkeen. Mikään ei muuttunut, osasin vain paremmin peitellä asiaa. Se mitä tapahtui tämän jälkeen, kerron siitä toiste.
Tuossa avioliitossa menetin kaiken omaisuuden myös. Joten, sen jälkeen olen vain opetellut elämään ilman ja nauttimaan elämästä. Joka aamu kun nyt herään, minä en pelkää. Olen todella onnellinen, minulla on ihanat lapset, ihana koti, paras työ ikinä jota odotan innolla sekä mies, joka ei minua hakkaa. Sellainen joka tekee minulle joka ilta iltapalaa ja on tuossa, vaikkei kaikkein helpointa olekaan ollut, minä en pelkää.