Miksi kerron tämän

"Emme voi muuttaa kaikkea kohtaamaamme. Mutta emme voi muuttaa mitään ennen kuin olemme kohdanneet sen."

- Kirjailija James Baldwin (1924-1987)

Oletteko kuulleet sellaisen lauseen: miksi "uhri" kertoo/muistaa vasta nyt? Miksi se tekee ilmoituksen vasta nyt?

En itse pidä uhri sanan käytöstä enkä selviytyjä. Uhriksi kutsuminen tekee olon sellaiseksi kuin olisit kuollut tai ainakin lähellä kuolemaa. Selviytyjä puolestaan kuulostaa myös hieman epämukavalta, muttei läheskään niin paljon kuin uhri. Uhri sana on ok, kun puhutaan vaikka murhatuista tai vastaavista, ketkä on menettäneet henkensä taikka meinanneet menettää. Selviytyjä sanaa, kun olet vaikka lento-onnettomuudessa ja joudut ponnistelemaan selviytyäksesi siitä. Tämä on täysin minun oma mielipide ja jokainen on varmasti tästäkin asiasta omaa mieltään. Näin minä kuitenkin näen asian. 

Miksikä sitten sellaista ihmistä pitäisi kutsua, joka on mennyt läpi esimerkiksi perhe helvetin tai sellaista ihmistä, joka on kokenut toisen toimesta asioita, joita ei pitäisi kokea. Minun mielestäni ihan normaalina tyyppinä. Ei sille pidä erityistä nimeä väkisin keksiä. Tietenkin lehdissä ja tiedotteissa kuvataan näitä ihmisiä esimerkiksi uhri tai selviytyjä. Tätä on vaikea selittää muille, mutta itse en koskaan halua, että minua kutsutaan sellaiseksi, sillä silloin olen vain se tapahtuma enkä ihminen. Se on alistavaa ja muistuttaa siitä voimattomuuden tunteesta mitä kokee kun jotain tapahtuu. 

Monesti kun luen keskusteluja siitä, kun joku ilmoittaa vaikka muutaman vuoden jälkeisen raiskauksen, että kuinka nämä ihmiset valehtelevat vain ja koettavat saada julkisuutta. Joka kerta kun luen tuollaisen kommentin sydän jättää lyönnin välistä. Minun tekisi mieli huutaa sille kuka sillä tavoin kirjoittaa saatikka syyllistää sitä henkilöä, joka on kokenut sen asian. Se on jotain niin ala-arvoista käytöstä. En kuitenkaan sano yleensä mitään enkä huuda, sillä se olisi hyödytöntä. Osalla ihmisistä ei ole kykyä ymmärtää miksi joku toimii kuten toimii. 

Voin kertoa oman syyni, miksi en puhunut näistä juuri kenellekään. Saatoin sivuuttaa, mutten koskaan puhunut näistä kuin terapiassa. Hyvä jos edes siellä. Minulla oli useampikin syy, muiden puolesta en voi puhua, mutta ymmärrän miksi joku ei kerro heti tapahtuneesta. Trauma on sellainen, joka vaikuttaa kaikkeen muistista lähtien ja on niin ylivoimaisen raskasta alkaa sitä tuoreeltaan käymään läpi, sillä kun jotain tapahtuu tekee mieli vain sulkea silmät ja odottaa, että aika vie tuskan pois.

 Ensinnäkin, tekijät osasivat saada minut tuntemaan syylliselle asiaan, on manipuloitu olemaan sanomatta, on kasvatettu siihen. Toisekseen, häpeä, se häpeä siitä, että olet antanut toisen tehdä itsellesi niitä asioita. Kolmanneksi, se että minulta vietiin ihmisarvo, en kokenut, että elämäni olisi minkään arvoinen tai että minulla olisi mitään väliä. Kuitenkin koulussa minua vihattiin ja kotona, joten mitä luulette minun ajatelleen. Pahoja asioitahan tapahtuu vain jos olet huono ja paha. Eikö totta? Neljänneksi, se avuttomuuden ja heikkouden tunne, kun et voi estää sitä asiaa tapahtumasta ja se syyllisyys mitä siitä seuraa. Viidenneksi, sen takia, sillä aina kun kerroin edes yhden jutun, kaikki kauhisteli tai oli hiljaa. Se oli pahinta, kun muutama kaveri sanoi, että sulla ollut pahempaa niin mun jutut on mitättömiä. Se oli pahinta siksi, että sillä tavoin minut suljettiin pois, että ihan kun tämä olisi kilpailu. Voitinko siis eniten hakatun pakinnon? Se, että kaikki eivät koe näitä asioita, ei tarkoita sitä, etteikö sen ihmisen ongelmilla olisi minulle väliä. Luuletteko, että minä mietin, voi voi mitä valitat kun mulla oli paskempaa? En todellakaan. Ex mieheni kerran sanoi, että hän ei edes kehtaa kertoa omista traumoista kun ne ei ole mitään verrattuna minun, sanoin hänelle, haluan tietää ja toisekseen sinun ongelmat on yhtä isoja kuin minunkin. Koska ne on. Se, että jokainen ei koe samoja asioita kuin minä, ei tarkoita sitä, että sen ongelmat olisi mitätöity sillä, ettei ole kokenut samaa. Muutenhan minunkaan olisi turha kertoa koskaan mitään, sillä aina on joku jolla on pahempaa taustalla. Minulla asiat on kuitenkin melko hyvin. On paljon ihmisiä, jotka elävät tälläkin hetkellä neljän seinän sisällä kauheita kokemuksia. Tämä ei ole kilpailu, näistä asioista pitää voida puhua ilman asetelmaa kenellä on paskempaa ja kenellä parempaa.

Lopulta lakkasin kertomasta muille mitään itsestäni tai jos kerroin niin hyvin vähän. Sillä halusin olla normaali, kuulua porukkaan. En halunnut olla ne teot mitä minulle on tehty, minä olen oikea ihminen. Olen normaali. 

En kaipaa sääliä, en hyväksyntää enkä mitään muutakaan. Haluan vain olla normaali ja olla onnellinen. Sitä meistä jokainen varmasti kaipaa, varsinkin trauman jälkeen, vaikka totuus on, et koskaan enää ole se sama ihminen kuin ennen.