Mielikuvitus lapsi

"Viime kädessä ei ole kysymys siitä mitä teet lastesi hyväksi, vaan siitä mitä olet opettanut heitä tekemään oman itsensä hyväksi."

— Kolumnisti Ann Landers

Tänään on kulunut tasan kaksi vuotta siitä, kun meinasin kuolla synnytykseen. Synnytys oli suunniteltu käynnistettäväksi kaiken trauman takia mitä olimme kokeneet. Pelkäsin kaikkea ja olin ahdistunut, joten käynnistys toteutettiin. Olimme lounasaikaan syömässä lounasta, ennen kuin piti alkaa toisi toimiin. Lounaan loppupuolella tutkija nainen soitti meille ja pahoitteli, asia menee syyttäjälle. Hän oli todella pahoillaan ja toivotti onnea. Se naistutkija oli minulle ennen kuulustelujen alkua täysi mulkku. Jouduin huoneeseen mitä ei oltu siivottu, hän antoi vain paperirullan ja sanoi, siivoa itse. Lisäksi kaikki vesi suljettiin kahdeksi tuntia. Hän oli myös se, joka nojasi oven ja sanoi, parasta alkaa keksimään syy miksi talo paloi. Minähän keksin, sillä näin heti, ettei ole muuta poispääsyä. Siellä ei ollut syömäkelpoista ruokaa, sillä se oli monta päivää samasta pakista vedettyä, tiedän sen, sillä olen alalla ollut vajaan 10 vuotta. Tämä tutkija näki kyllä, että kohtelu ei ole ok, hän kävi omalla rahalla ostamassa minulle ruokaa. Kiitos siitä, voit laittaa laskun perään tai voin tarjota seuraavalla kerralla. Tämä sama tutkija antoi viimein Kimollekin sen tavarat ja päästi suihkuun sen neljän päivän jälkeen mitä hän oli olut suljetussa tilassa. Kiitos siitäkin, että olit ainoa joka kohteli miestäni kuten ihmistä. Muut onkin sellaisia, että parempi kun en sano mitään, mutta kaikki se vielä tulee eteenne, teette vielä sen lopullisen virheen ja joudutte siitä vastaamaan. Sellainen ihminen joka on muka "ammattilainen" eikä näe oman työnjäljessään mitään väärää toistaa virheensä, kunnes tapahtuu se vahinko joka vaatii pahimmassa tapauksessa toisen hengen. Mutta, eipä se ketään kiinnosta millä tavoin näitä asioita hoidetaan. 

Itse synnytys oli senkin takia stressaava, sillä tiesin mikä paskamyrsky kaikesta vielä tulee. Olenkin kertonut, kuinka synnytys eteni. Kätilö ei uskonut, että vauva oli jo ulkona, ei tarjonnut kipuun apua vaan väheksyi, vaikka vauvan pää oli jo käytännössä ulkona. Sitten se, kun ei uskota, että verenvuoto ei ole normaalilla tasolla, ei vaikka lattia lainehtii verestä. Se johtui siitä, ettei kohtu alkanut supistua ja veri vuosi ensin kohtuun ison 340g painavan klöntin verta, jonka jälkeen se suihkusi lattialle. Vajaa kaksi litraa menetin verta ja tippoja oli ainakin se kuusi kädessä, kaksi lääkäriä ja seitsemän hoitajaa hääri ympärillä. Summeri soi ja pystyin vain tuijottamaan kattoon kirkkaisiin valoihin ja rukoilemaan. Koetin vain pysyä hereillä, välillä vilkaisin oikealle ja näin kuinka mieheni pitää sylissään nuorinta poikaamme. Näin hänen silmistään, että tilanne ei ole hyvä. Selvisin kuitenkin, pääsin osastolle ja jäin vauvan kanssa, sitä en varmaksi muista jäikö vauva hetkeksi hoitajille kun koetin kasata itseäni. Olin sellaisen lämpöpeiton alla ja koskaan en ole palellut niin paljon. Sinä yönä kyllä sain poikani syliini. Vähitellen elämä palasi kehooni. Hän oli kaunein pieni ilmestys. Mieheni piti muutaman päivän vapaata kun palasin kotiin. Muutoin hän ei isyyslomia ole pitänyt juuri koskaan, sillä töihin oli palattava. Minä jatkoin opiskelua samalla viikolla kun palasin kotiini, tosin etänä. Nyt minulla oli kolme pientä poikaa kotona, olin niin onnellinen. 

Mutta, puhutaanpa hetki teistä kommentoijista. Minusta puhuttiin palon jälkeen sellaisia asioita, että voitte mennä nyt hetken sinne peilin eteen taas ja kysyä oliko kauhean fiksusti sanottu, jos teillä edes mitään tunne-elämää edes on. Netissä levitettiin sellaista juttua, että olen persoonallisuushäiriöinen ja kuvittelen olevani raskaana, että en edes oikeasti ole. Moni väitti totena, että en ollut raskaana. Toiset toivoivat, että lapseni kuolee ja osa sanoi, että toivottavasti lapsi otetaan pois meiltä. Kaikki olitte väärässä. Tänään vietämme poikamme kaksivuotissyntymäpäiviä ihan tässä kotona. Onneksi olkoon rakas poikani, olet yksi elämäni suurimmista rakkauksista, kiitos että san olla äitisi. Toivottavasti olette ylpeitä itsestänne ja sanotte nuo asiat minulle päin naamaa, vaikkakin epäilen. Selän takana ja nimettömänä on teidän tapa puhua minusta, mutta sinne selän taakse te kuuluttekin. 

Jotenkin ironista, että nämä samat kommentoijat, jotka toivoivat mm lapseni kuolemaa ovat tuolla kommentoimassa kuinka sairaita on ne ihmiset ketkä syyllistyvät rikoksiin. Mutta, sekö ei ole sairasta mitä puhuitte netissä? Toisen kuoleman toivominen on todella sairasta. Minä en koskaan ole toivonut kenenkään kuolemaa, varsinkaan lapsen. Se on todella sairasta. 

En ihmettele, että lapset ja nuoret voi pahoin ja kiusaa, kun te olette niiden esimerkkinä. Katse sinne peiliin.