Lotta

"Oi Suomi, katso, Sinun päiväs koittaa. Yön uhka karkoitettu on jo pois. Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa. Kuin itse taivahan kansi sois. Yön vallat aamun valkeus jo voittaa. Sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa. Oi nouse, Suomi, nosta korkealle. Pääs seppälöimä suurten muistojen. Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle. Sä että karkoitit orjuuden. Ja ettet taipunut sä sorron alle.On aamus alkanut, synnyinmaa."

- Finlandia hymni, sävellys Jean Sibelius, sanoitus V.A. Koskenniemi

Moni varmaan ajattelee, että kirjoitan jostain Lotta nimisestä henkilöstä, mutta en kirjoita. Tämä Lotta, tarkoittaa Lotta svärd. Kun olin koulussa, minulta kysyttiin, mitä tahdon tehdä työkseni isona. Vastasin, että haluaisin olla Lotta, jolloin luonnollisesti moni ajatteli, että aion vaihtaa nimeni. Eihän monikaan alakouluikäinen ajatellut, että Lotta olisi joku oikea juttu eikä vaan nimi. 

Olin kasvanut kuunnellen sotajuttuja. Olen ylpeä Karjalainen, vaikka voissa paitaisi, Laatokasta, Pitkästä Rannasta. Kuten isäni aina sanoi, Laatokan Karjalaisen kalastajan kädet, pitkät sormet ja iso kämmen. Minulla tosiaan on pitkät sormet ja iso kämmen, vaikka muutoin olen lyhyt 158 cm, kengän koko 36-37, minun käteni on joitakin miehiäkin isompi. Siksi kai se lapio niin hyvin kädessä pysyy. 

Tiedän tarinan jos toisenkin, rakastin kuunnella juttuja, mutta samalla minuun valettiin isänmaallisuutta. Sain pian kuitenkin lapsena huomata, ettei Lotta ole ammatti, joten päätin mennä armeijaan, naiset saivat luvan astua asepalvelukseen eli vuonna 1995. Silloin tiesin, että menen armeijaan. Halusin tehdä jotain, jos joskus Suomi joutuisi sotaan, en halunnut jäädä kotiin vaan mennä rintamalle. ja kyllä, tajusin mitä se on.

 Äitini äiti kysyikin kun olin saanut ensimmäisen lapseni, että et sitten mennyt armeijaan vaikka niin sanoit. Siinä hän oli väärässä, astuisin asepalvelukseen lapseni ollessa vuoden. Toimin sotilaskodissa sotilaskotisisarena vapaaehtoisena ennen armeijaa ja armeijan jälkeen. Olen myös marssinut Mikkelissä sotilaskotisisaren asussa itsenäisyyspäivänä. 

Tiedän, nyt moni miettii, miten pystyin jättämään lapseni, miksi en mennyt ennen lastani sinne. Sain jo silloin arvostelua asiasta todella paljon. Varsinkin kun juttu tuli uutisiin. Ja nyt moni miettii, miten pystyin jättämään lapseni ihmiselle, joka oli arvaamaton. En jättänytkään täysin, olin kotona yötä miltei joka päivä, eli kävin kotoa käsin. Lapseni oli päivät päivähoidossa ja sisareni auttoi silloin kun olin poissa. Vartiosto ja harjoitukset olivat sellaisia, joissa olin ns. kiinni, mutta silloinkin kun olin vartiostossa työvuoroni jälkeen tai sain nähdä lastani, sillä silloin olin vapaa komppaniassa, vaikken voinutkaan poistua. 

Mutta, kuten mummoni sanoi minulle, että et sitten mennyt, se lause herätti minut. Olin tukenut ex miestäni hänen armeija ajan. Odotin häntä kotiin, kotiutumisen jälkeen menimme pian naimisiin ja aloin odottamaan esikoistani. Joten, haaveet armeijasta jäivät. Kaduin sitä hieman, mutta nautin äitinä olemisesta. Oli ensimmäinen kerta kun sain äänestää, joten kävin äänestämässä ja mummoni sanat kaikuivat korvissani. Menimme kävellen ja lapseni oli rattaissa, kysyin ex mieheltäni, mitä jos menisin armeijaan. Seuraavana päivänä ilmoittauduin asepalvelukseen ja tulisin astumaan 2/11 palvelukseen. Olisin toki hieman muita vanhempi, mutta se ei haitannut. 

Minua jännitti ensimmäisenä päivänä, minua huvitti ilmoittautua ensimmäistä kertaa palvelukseen "Herra alikersantti, se ja se ilmoittautuu palvelukseen". Sen jälkeen jonossa eteenpäin ja tavaraa tuli ja tuli. Sitten alettiin mittailemaan ja sain oikeankokoiset kengät, ennen armeijaan olin luullut, että kenkien koko oli 40, mutta siellä kävi selväksi, että palveluskenkäni tulisivat olemaan kokoa 36, koko komppanian pienimmät kengät. Joskus joku vitsaili, että lapsenkengät. Syy miksi ajattelin kenkien koon olevan noin paljon suurempi oli se, että isäni aina sanoi, että minulla on isot jalat ja olen kömpelö. Joten, siitä tuli minun todellisuuteni, ennen kuin se alkoi rikkoontumaan armeijassa.

Ensimmäisenä päivänä itkin, sillä ikävöin lastani. Se oli kamalaa. Mutta, onneksi sain pian nähdä lastani ja yö lomat alkoivat pyörimään normaalisti. Armeija teki minulle hyvää, siellä opin säännöllisen rytmin, ravinnon tärkeyden ja liikunnan. Sitä olen jatkanut senkin jälkeen. Lisäksi kun komppania päällikkö kysyi minulta tulitkos tänne naisistumaan, vastasin, että kyllä. 

Uskon, että ilman armeijaa en olisi koskaan alkanut epäilemään suhdettani ensimmäisessä liitossa. Toksisissa suhteissa sen todellisuuden näkee vasta, kun olet poissa siitä tilasta, siitä kuplasta minkä toinen on luonut sinulle. Aloin nähdä sen mitä muut näki ja minä en. Se oli kuin vieroitushoito. Parasta mitä minulle tapahtui, sillä sekin oli osa syynä sille, että pelastuin. 

En mene tässä enempää sen suhteen mitä kaikkea teimme siellä, mutta  9 kk minä siellä olin. Kävin myös kertaamassa vapaaehtoisesti ja olisin mennyt v. 2020 uudelleen, mutta olin raskaana silloin. Sain tietää odottavani meidän toista poikaa silloin, joten jouduin perumaan sen.  

Sinällään hassu yhteensattuma, että nykyinen mieheni astui palvelukseen samaan aikaan ja jos olisin ollut meidän ns. loppusodassa, olisin tavannut hänet jo aikaisemmin. Mutta, en ollut siellä, sillä olin komppaniassa vartiostossa. Tämä selvisi kun aloimme seurustelemaan ja hän kertoi oman palvelusaikansa ja paikkansa. Aika hauska juttu sinänsä, mutta hän olisi minun silmissäni ollut tosi nuori. Vaikka eihän meillä ikäeroa ole kuin 3 vuotta, niin sen ikäisenä se tuntui isolta. Varsinkin kun itselläni oli jo lapsi. Toisekseen olin naimisissa. 

Ajattelenko, että Suomi joutuisi joskus sotaan. Kaikkea voi sattua. Olen lasteni kanssa puhunut asiasta, sen verran, että totta kai heitä pelottaa se, että kuolen jos tulee sota. Olen sanonut lapsille, että puolusta kotimaatani, jotta se olisi vielä sittenkin kun minulla on lapsenlapsia. Lohdutan myös, että tulen takaisin. Tavalla tai toisella, sen lupaan. Varmaan ymmärrätte mitä tarkoitan. Vaikka kuolisin, muistot minusta eivät kuole koskaan. Olen heidän sydämissään, näin minä ajattelen. 

Minusta ei koskaan tullut Lottaa, mutta toteutin haaveeni ja pieni toivon kipinä minussa aina on, että tämä olisi vielä jatkossakin se kotimaa minkä puolesta voisin kuolla milloin tahansa.