Lapsimäärä

"Liian puhtaassa vedessä ei ole kaloja."

- Zen-viisaus

Vanhemmuus, se on minulle ollut paras asia ikinä. Olen tehnyt elämässäni paljon virheitä enkä ole täydellinen äiti, mutta jos olisin täydellinen olisiko meillä tätä elämää niin paljoa ympärillä. Olen kiitollinen lapsistani joka päivä. Kahdeksantoistavuotiaana minut tutkittiin ja sanottiin, että minulla pco, se tarkoittaa munasarjojen monirakkulaoireyhtymää. Toisin sanoen, munasoluja on, mutten juuri koskaan ovuloi. Ovulaatio on hyvin keskeinen asia sen suhteen, mikäli haluaa tulla raskaaksi. Kun kuulin sen, tuntui kuin sydän olisi vajonnut vatsaani.

En halunnut aluksi lapsia, ajattelin teininä, että en tahdo siirtää lapsilleni samaa mitä itse koen. Mutta, kun tapasin ex mieheni, tiesin tahtovani lapsia. Eräs ystäväni sanoi, että oli aina ajatellut minulle suuren perheen. Minä en sitä asiaa nähnyt niin. Jouduin lapsena ottamaan vastuuta sisaruksistani melko paljon, kunnes en jaksanut enää. Se oli myös yksi syy miksi aloin kapinoimaan, en jaksanut olla aina kaikesta vastuussa. Äitini huonoilla jaksoilla, huolestuin äidistäni myös. Tänäkin päivänä minä olen heistä huolissani koko ajan. En pysty korjaamaan sisaruksiani vaikka tahtoisin ja ymmärrän sen, mutta toivoisin heille kaikkein ihaninta elämää ikinä. Äitini aina sanoi, että olen ainoa kenestä ei tarvitse olla huolissaan, joskus teki mieli huutaa, että minä olen rikki.

Sain esikoiseni, annoin kaiken hänelle, hänestä tuli elämäni tärkein asia. Hänestä tuli syyni olla parempi ihminen, opiskella ja näyttää hänelle toinen suunta. Jos olisin ollut ilman lapsia, en olisi koskaan opiskellut. Kun olin synnyttämässä esikoistani olin päälle kaksikymmentävuotias. Synnytys oli pitkä ja lapsi meinasi kuolla. Näin monitorista kuinka syke vain laskee, kätilö huutaa, nyt on pakko saada lapsi välittömästi ulos. Hänen oli pakko leikata ja käyttää imukuppia. Sanoin vain, että tee mitä täytyy. Lapseni syntyi, hän oli keltainen, joten hän oli sinivalohoidossa. Samaan aikaan oli Islannissa tulivuorien purkaus, en tiennyt sitä, sillä synnytys oli rankka. Tajusin sen vasta kaksi päivää synnytykseni jälkeen. Ex mieheni käytti tilaisuuden hyväksi kun olin sairaalassa, hän meni ryyppäämään enkä nähnyt häntä hetken. Muut äidit olivat perheenä siellä, puolisot tai muu perhe auttoi heitä. He saivat leavätä, kun joku oli vauvan kanssa, minä en. Mutta, en valita, se oli valintani. Tiesin ettei minua kukaan tulisi lasten kanssa juurikaan auttamaan. Siitä asti, on ollut minä ja lapset. 

Seuraavaa lasta en halunnut heti, sillä esikoisellani oli ns. ongelmia. Hänellä on adhd ja hän oli hieman haastava lapsena. Siihen ei meinattu saada tukitoimia ja häntäkin kiusattiin paljon. Olin todella avuton. Sain kuitenkin toisen lapseni, hänkin lapsettomuushoidoilla kuten esikoiseni. Kävimme rakenne ultrassa, jossa hoitaja yhtäkkiä pysähtyi, sanoi, että nyt pitää hakea lääkäri. Lääkäri ultrasi ja totesi, lapsellasi on todennäköisesti kehitysvamma, markkerit täyttyvät. Lisäksi verikoe hälytti, päätin silti, että tuli eteen mitä tahansa hän on rakas lapseni ja minä hänen äitinsä. Synnytys oli nopea, mutta lapsi oli todella pieni, istukka oli hiipumassa, joten myöhäisempi synnytys olisi voinut aiheuttaa vauvan kuoleman. Istukka ei meinannut irrota, osa siitä jäi sisääni ja sainkin kohtutulehduksen. Mutta, lapseni oli kuitenkin terve, toki hänellä myös nepsy juttuja, vähän erilaisia vain kuin esikoisella. Hän on super älykäs. 

Olin eron ja laitoksen jälkeen ajatellut, ettei enää lapsia, nyt ura ja muutto muualle koulun jälkeen. Mutta, jälleen kerran kohtalo puuttui peliin. Menin naimisiin toisen kerran ja lapsettomuushoidoilla jälleen kerran aloin odottaa lasta. Olin silloin vielä koulussa, mutta kerkesin valmistumaan ennen kuin kolmas lapseni syntyi. Olin jopa töissä siihen asti, kun piti synnyttämään lähteä. Kolmas synnytys oli vaikea myös, sillä lapsi jäi jumiin hartioistaan. Osastolla huomasivat hänen verensokereissaan poikkeamaa, joten ihan putkeen ei sekään mennyt.

Neljän lapsi sai tulla jos oli tullakseen, sillä halusin vakaasti keskittyä uraani. Joten, neljäs lapseni ilmoitti tulostaa. Olin vähän yllättynyt, ettei nyt tarvittu lapsettomuushoitoja. Siinä raskaudessa melkein kuolin jo alkumetreillä kuten meinasi kuolla myös lapseni kun umpisuoli tulehtui. Mutta, oikein terve lapsukainen syntyi, tosin hänellä on ihon kanssa ongelmaa ja on vähän huonompi vastustuskyky kuin toisille, sillä häntä odottaessa sain niin paljon rankkoja antibioottihoitoja. 

Viideslapsi oli kaikkein suurin yllätys, sai tulla kyllä vaan hän tuli ihan meidän toiseksi nuorimman perään. Heillä on vain vuosi ikäeroa. Sen synnytyksen kerroinkin, meinasin itse kuolla. 

Niille "huolestuneille", jotka väittävät, etten ole töitä tehnyt, kannattaa pitää naama ummessa, jos et toista tunne. Olen aloittanut työt 2004 vuonna ja aina ollut töissä kun oli mahdollisuus olla. Olin töissä esikoisen aikaan siten, että päivät olin lapsen kanssa ja yöt/illat töissä. Jos en ole ollut töissä, olen raskauksien aikana opiskellut.

Netissä on väitetty, että tein lapsia vain sen takia, että olen yhteiskunnan pummi. Että välttelen töitä. On sanottu, että tein rahan takia lapsia. On sanottu, että tein lapsia ja muut on ne kasvattaneet. Ei pidä paikkansa, lapseni eivät ole olleet muilla yötä koskaan. Ei minun lapsillani ole perinteistä mummolaa. Äitini on koko tänä aikana katsonut noin kerran vuoteen muutaman tunnin lapsiani tai joku sukulainen kun olen ollut synnyttämässä. Silloinkin aina on pidetty kiirettä, että mieheni pääsee takaisin muiden lasten luokse. Mieheni ei montaa kerta voinut vierailla luonani sen takia, sillä kotona oli vastuut mitä toisen piti hoitaa. Olen nukkunut kahdestaan mieheni kanssa viimeksi vuonna 2018, kun menimme naimisiin ja varasimme hotellin. Silloin olimme vain yhden yön kaksin ja haimme tyttäreni meidän kanssamme sinne. Meillä ei koskaan ole treffi-iltoja. Me emme käy kahdestaan koskaan missään. Käymme kaupoilla aina kaikki yhdessä. Harvoin käyn missään ilman perhettäni, viime kesänä kävin kahdesti ystävieni luona Helsingissä. Sitä ennen en ollut käynyt yhtään missään vuoden 2019 jälkeen, kun kävin kerran kahden ystäväni kanssa olemassa kaupungilla muutaman tunnin. Siitäkin oli ihmiset heti arvostelemassa, että on surullista nähdä kun olen viettämässä aikaa kavereideni kanssa enkä perheeni. Joten, olettamuksenne voitte työntää sinne missä aurinko ei paista. Minä olen aina pitänyt itse huolta lapsistani. Aina.

Rahallisesti lapset ei ole kannattava asia, oikeastiko luulette, että siitä maksetaan? Korvaus lasten kanssa kotona olemisesta on huonompi kuin työttömyysturva. Siitä saa kuukaudessa 600 € plus lapsilisät. Tiedättekö, meidän kuukauden ruokiin menee kolminkertainen määrä raha, kuin mitä saa tuloja. Siihen sähkö, joka on kk parhaimmillaan 900€. Plus vuokra 1000 € ja muut kulut, kuten liikkuminen ja puhelimet. Oikeastiko luulette, että meillä on itsellemme vara mitään koskaan ostaa? Ei ole, kaikki rahat menee lapsiin poikkeuksetta. En ole itselleni ostanut mitään kohta kahteen vuoteen, emme osta koskaan toisillemme lahjoja, sillä kaikki menee lapsille. 

Ja työt, ensin te huudatte netissä, miten minua ei kannata palkata vain oman juoruamisen ilon takia, ilman faktapohjaa. Minulla on parempi koulutus kuin monella muulla ja osaamista. Nämä ihmiset jaksaa rutkuttaa sitä, kun en ole töissä. Hmmm.. ristiriitaista, valitatte siitä kun en ole töissä, mutta samaan aikaan toivotte etten saa töitä. Ja minä luulin olevani se, joka on sekaisin.

Miten jaksan kaiken kanssa. Todella hyvin. Ei tämä ole mikään suo missä tarvon, tämä on minulle ilo. Olen saanut kunnian kasvattaa lapsia, sen suurempaa kunniaa ei voi suoda toiselle kuin olla vanhempi. Kaipaanko omaa aikaa? En, sillä aika kuluu nopeasti ja ennen kuin huomaankaan lapset on jo isoja. Kaipaanko treffejä? En, sillä tämä on meidän yhteinen perhe, miksi tarvitsisi muuta? Lasten kanssa voi tehdä samoja asioita kuin ilmankin. Me ei juoda tai käydä baareissa, joten kaikkea muutahan voi lasten kanssa tehdä. Keskustelemme kun lapset on nukkumassa ja vietämme silloin aikaa. Toki, se on pois yöunista, en nuku muutenkaan paljoa. Joka päivä on tavallaan samanlainen, mutta teemme paljon yhdessä perheenä. Säännöllinen rytmi on kaiken a ja o kun kasvattaa lapsia. Minulle se ei ole ongelma, sillä se on minulle jopa pakonomaista käytöstä.

Mikä minua sen sijaan harmittaa, se, että lapseni ei koe samaa mummolaa kuin minä koin joskus. Se, ettei lapsillani oli muita aikuisia ihmisiä elämässään. Mutta, se ei tunnu heitä itseään haittaavan. Kaikki asiat isossa perheessä on järjestelykysymyksiä, olemme todella läheisiä lastemme kanssa ja sisarukset on todella läheisiä keskenään. He ovat meidän prioriteetti yksi. Se on parempaa, kuin mikään summa rahaa. Sitten joskus voimme matkustella kunhan saan urani käyntiin ja lapset on isompia, otan heidät todellakin mukaan, sillä tahdon jakaa sen lasteni kanssa. Mikä olisi parempaa? 

Mitä sitten teen kun lapset on aikuisia? Olen päättänyt myydä kaikki tavarani, pakata kaksi matkalaukkua ja lähteä vapaaehtoiseksi kriisialueille. Palaan sitten takaisin, jos saan lapsenlapsia, sillä aion olla joka hetki heidän tukenaan. Olen se mummo, joka hoitaa niin paljon lapsenlapsia kuin lapseni antavat. Hommaan jostain pienen mökin missä asustelen ja kasvatan kasveja sekä kirjoitan. Jos mietitte, mitä aviomieheni tekee, hän saa itse valita tuleeko mukaan vai ei.