Lääkitys

"Tiedämme, mitä olemme, mutta emme tiedä mitä meistä tulee." 

- William Shakespeare

Sain tänään lääkärin paperit ja tutkimustulokset, musta valkoisella. Kuten olen kertonut diagnooseina minulla on mm. rajatila, traumaattinen stressihäiriö, sopeutumishäiriö, adhd ( autisminkirjon piirteitä, kuulemma kaikki mene limittäin adhd kanssa ), masennusta ja lievä lukihäiriö sekä hahmotushäiriö ( sillä ei ole tautiluokitusta, mutta on oikea juttu näköjään ).

Arvatkaa miltä tuo kuulostaa päässäni. Se mitä luen ei vastaa yhtään sitä, miten olen suoriutunut elämästä. Minun on itseni vaikea ymmärtää tätä, sillä ei minusta tunnu tuolle mitä sanotaan. Kuulemma suoriutumiseeni vaikuttaa paljon alhainen itsetunto, joka johtuu mm. lapsuudenajan traumasta. Minua on tosiaan tutkittu useita vuosia, psykologin ensimmäiset tutkimukset olivat papereiden mukaan jo vuonna 2002 kahteen kertaan ja seuraavan kerran 2017. Kuulemma 90 % parempi sanallisesti kuin muut ihmiset, kun taas hahmottaminen kiinnostuksen kohteen mukaan on joko hyvä tai heikko. Eli, riippuu kiinnostaako asia minua, miten pärjään siinä, Lievää häiriötä on huomattavissa, mutta sekin kuulemma johtuu osittain hankalasta lapsuudesta ja huonosta itsetunnosta.

Eli, miten minä olen siis minä, sitä ihmetteli lausunnon tehnyt lääkärikin. Minun ei kuulemma pitäisi olla insinööri noilla meriiteillä ja lähtökohdilla mitä minulla on. Mutta, olen kuitenkin ja melko hyvin arvosanoin. Mietin, jos olisin takertunut siihen mitä olen ja mitä en muiden mielestä olisinko ollut vain sellainen mitä minulle sanottiin aina? 

Sen sijaan, en koskaan välittänyt siitä mitä sanottiin, kun otin jonkun päämäärän menin vain sitä kohti. Ja pärjäsin aina hyvin. Ei tukitoimia eikä lääkitystä koko aikana mitä olen elänyt, ei helpotuksia koulussa tai muuallakaan. 

Nyt, olen pian 35 vuotias ja nyt saan lääkityksen kuntoon. Sen lisäksi, että olen syönyt Voxraa, sain lisäksi Medikinetin. En ollut aiemmin tarvinnut sitä, sillä lääkkeissä on sellaisia riskejä, joita halusin minimoida, mutta koska tarvitsen töihin sitä joku päivä niin siksi otan sen. Haluan luoda uraa ja sen takia otan sen lääkkeen tuohon rinnalle. Päätös on minulle raskas, mutta haluan tehdä kaikkeni unelmieni eteen.

Miksi päätös on raskas? No, olen aina halunnut olla vain minä, vaikka olenkin vajavainen ihminen. Olen surullinen, että tarvitsen lääkkeen, että kelpaan ja pärjään. Vaikka olen tähänkin asti "kuntouttanut" ( eli pärjännyt ) käytännössä itse itseäni. Siksi katsoivat, etten tarvitse mitään kuntouttavaa toimintaa. Hieno homma, olisinkohan päässyt joskus helpommalla, jos olisi ollut silloin niitä tukitoimia. Olisin varmaan.  

Mutta, en seonnut päästäni, enkä ole satuttanut muita ja olen tehnyt kaikenlaista yhteiskuntaa hyödyttävää. Jee. Joten, hauska nähdä, tuleeko minusta nyt sitten normaali. 

Mietin vain, miksi en koskaan itse ajatellut, että minun ei pitäisi pystyä niihin asioihin mitä tein. Minulla olisi paljon edellytyksiä hakeutua eläkkeelle tai muuta, mutta en todellakaan halua. Työ on minun iloni ja tahdon oikeasti tehdä töitä. En halua olla kotona, rakastan ajatella ja suunnitella sekä toteuttaa asioita. Minulle työ ei koskaan ole sellainen höh, miksi pitää mennä, vaan olen siitä aina niin iloinen, varsinkin kun saan laskea, kirjoittaa ja lukea. Ihan parasta tehdä raportteja ja tutkia asioita sitä varten. 

En edes ole varma, haluanko olla normaali. Kuitenkin ihmiset keitä tunnen välittävät minusta tällaisena, perheeni rakastaa minua ja lapseni ovat normaaleja. Minulla on hyvä ura edessä ja ihana koti. Joten, mitä lääkkeet sitten tekevät, se jää nähtäväksi. Meni vuosia hyväksyä itse itseni, joten tuntuu vähän väärältä omalta osaltaan.

Ehkä olen tasaisempi ja osaan säädellä itseäni paremmin ( en kuluta itseäni siis loppuun ), tiedä sitten, olen harjoitellut noita itsekseni kylläkin. Toisekseen olen vähän miettinyt, että lääkitsen itseäni vain kun olen töissä, en koe tarvetta vapaalla ollessa sitä käyttää, sillä kotona teen kaiken pakonomaisesti samalla tavalla joka päivä. Töissä mikään päivä ei ole samanlainen ja sehän ruokkii minun oireitani. Eli multitaskaaminen on oire, vaikka siitä onkin hyötyä työelämässä, lisäksi minun on vaikea lopettaa työntekoa, joten en osaa säädellä itseäni sen suhteen. Sellaiset asiat, jotka stimuloivat minua, kuten työni, en osaa lopettaa. Kun et osaa lopettaa, se menee överiksi. Tavallaan se on työnantajalle hyvä, mutta pidemmän päälle se hankaloittaa siviili elämää todella paljon ja lopulta jompi kumpi voi alkaa hajoamaan. Joten, siinä suhteessa lääke auttaa minua, en jää jumimaan töihin vaan teen sen kuten normaali ihminen tekee. 

Yksi syy miksi en ole yrittäjä on se, että se imisi minut mukanaan niin, ettei minulla olisi enää perhettä. Haluan olla sen suhteen tasainen ja jos voin välttää sitä, en perusta koskaan yritystä. Mieluummin kehitän itseäni toisen firmassa ja panostan siihen kuin se olisi omani. Kuten sanoin, en minä töissä rahan takia käy, käyn siellä siksi koska haluan käydä.