Koulu

" On olemassa huonoa ja hyvää oppimista. Huono oppiminen kulkee kehityksen jäljessä. Hyvä oppiminen kulkee kehityksen edellä, raivaten tietä uusille kehitystasoille. Huono oppiminen on ennalta annetun, valmiin kulttuurin siirtämistä vastaanottajien päihin. Hyvä oppiminen tuottaa aina jotakin ennalta arvaamatonta, jotakin, mitä ei vielä ollut valmiina olemassa."

— Professori Yrjö Engeström

Aloitin kouluni v. 1996, olin silloin kuusivuotias, koska ole syntynyt loppuvuodesta. Aloitin kouluni siis Outokummussa. Se oli iso rakennus ja hieman pelottava, sillä olin aiemmin vain ollut pienessä kyläkoulussa. Siellä oli yhdessä luokassa yhtä monta lasta kuin siinä lähi pitäjässä missä asuin. En ollut tottunut niin isoihin lapsimääriin. Tykkäsin käydä koulussa, olen tykännyt aina, paitsi silloin yläasteella kun minut haluttiin kiusata hengiltä. Koulu oli minulle se paikka missä sain olla lapsi, ei pitänyt olla muuta kuin lapsi. Se oli minun turvasatama, on aina ollut.

Opettelimme jo ensimmäisellä luokalla englantia, sitä ei monissa muissa kouluissa opetettu ja se kävi minulle selväksi kun jouduin koulua vaihtamaan. Minä pidän todella paljon englannin kielestä, ymmärrän sitä yhtä hyvin kuin Suomea, osaan sitä puhua ja kirjoittaa hyvin myös. En juurikaan katso Suomalaisia videoita somesta, parhaiten oma osaaminen pysyy sillä yllä, kun katsoo englanninkielellä ohjelmia ja videoita. Ensimmäisellä englannin tunnilla valitsimme englanninkieliset nimet, olisin halunnut olla Rose, mutta eräs tyttö valitsi sen ensin. Tapasin vuosia myöhemmin tämän saman tytön paikassa missä en uskonut häntä tapaavani. Joten, otin toisen nimen, Daisy. Osasin myös jo lukea, joten minulle kaikki kielet ja äidinkieli on ollut aina helppo oppia. Vaikka minulla onkin lukihäiriö, sinällään vähän ironista.

Minua ei kiusattu siinä koulussa, olin ensinnäkin siinä hyvin vähän aikaa ja toisekseen Pohjoiskarjalassa ihmiset on sellaisia suorapuheisia, rempseitä ja iloisia. Toki kiusaamista on sielläkin kuten muuallakin, mutta minä sovelluin siihen ympäristöön parhaiten ja olin onnekas kun siellä ei kiusattu. En osaa selittää, kai se on ne samanhenkiset ihmiset. Kenties. Siellä yhteisöllisyys oli iso osa sitä paikkaa. Minulla oli siellä eräs oikein hyvä ystävä, nimeä en valitettavasti niin hyvin muista, mutta olin todella onnellinen kun sain olla luokkakuvassa hänen vieressään. Valitettavasti, se kuva on palanut, kuten muutkin luokkakuvani, enkä saa niitä enää koskaan takasin. Äidillänikään ei niitä ole, kaikki oli minulla ja nyt ne on kasa tuhkaa.

Tämä tyttö oli vaaleahiuksinen, siro ja ihan mahtava tyyppi. Hän oli ensimmäinen ja viimeisimpiä, ketkä kutsui minut syntymäpäivilleen. Muistelen hänen ja muutaman muun tulleen myös minun syntymäpäivilleni. Senpä jälkeen synttäreilleni ei juuri kukaan tullut eikä minuakaan kutsuttu. Hän oli minun toinen parasystäväni siihen astisen elämäni aikana. Ikävöin vieläkin häntä, toivottavasti hänen elämänsä on ollut onnellinen. 

Vaikka olinkin hieman outo lapsi, kuten osa vanhoista ystävistä on kertonut, on ollut onneksi joku ystävä. Eräs vanhimpia ystäviäni, johon palaan myös tarkemmin myöhemmin, on kertonut kuinka hän oli nähnyt jo lapsena, ettei kaikki ole minulla ok. En ollut kertonut hänelle ja moni näistä asioista on sellaisia mitä olen  vasta nyt aikuisena kertonut, mutta hän näki sen jo silloin. Olen pyytänyt häneltä tätä anteeksi, sillä kyse ei ollut siitä, etten luottaisi. Minut on kasvatettu siihen, että ulkopuolisille ei puhuta. Nyt puhun, koska se ei voi olla oikein ettei näistä asioita puhu. Ja koska nämä tapahtumat on todella traumaattisia, joten en ole edes voinut ajatella niitä. Silloin ei mieli kestä ja romahdan. Kun traumaa on käsitellyt tämä ei ole enää niin vaikeaa. Mieli sulkee ne asiat pois, mitä ei ole valmis kohtaamaan. En tiedä voitteko koskaan ymmärtää, mutta vaikka muistin asiat ja jos olisin puhunut niistä väärään aikaan, olisin saattanut päätyä tappamaan itseni. Sama tulipalon kanssa, minä en ole valmis muistamaan, ehkä 20 vuoden päästä olen kun terapiaa on takana sen verran. Mutta, minä en pysty enkä tahdo. Tätä asiaa ei kukaan tunnu ymmärtävän, jos minä nyt käsittelisin asian, minä en kestäisi sitä. Se on sama kuin kuolemantuomio minulle. Poliisille sanoin mitä ne halusi, sillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Jotta minä pärjään minulla on vahva lääkitys, kaikki sen palon takia ja ihmisten takia. Siksi olen kunnossa ja voin elää normaalisti. 

Joten koulu, olisiko koulun pitänyt huomata mitä minulle oli tapahtunut? Tiedättekö, minusta oli kouluihin terveydenhoitajille usein tehty huoli-ilmoituksia sukulaisten toimesta. Koulut missä opiskelin ei tarrautunut tähän asiaan. Siihen aikaan ei ollut lastensuojelun huoli-ilmoitusta, joten oli suurempi kynnys alkaa tekemään mitään. Olen nyt aikuisena saanut nähdä asiakirjoja itsestäni. Ne tilattiin aikanaan minun adhd tutkimuksiani varten. Ne on vähän karua luettavaa. Miksi siis kukaan ei auttanut? Miksi koulu ei puuttunut? Nykyisin, on olemassa vastuu kouluilla, päiväkodeilla ja hätäkeskuksella tehdä välitön lasu, oli asia mikä tahansa mikä koskee lasta. Vaikka lapselta murtuisi jalka ja siitä soitat hätäkeskukseen. Tosi juttu sekin. Monesti mietin, onko tarpeen hätäkeskuksen sitä sanoa vanhemmalle siinä puhelussa, kun monella on hätä jo valmiiksi. Tekisivät ilmoituksen, vaan turha sitä hätätilanteessa on mainostaa, kyllä se vanhempi saa sen aikanaan. Lastensuojelu on iso mörkö monelle, juurikin väärinkäytösten ja huonon toiminnan takia.

Lastensuojelu, haluaisin sanoa, että se on instanssi joka toimii, muta se olisi suuri valhe. On hyvä, että ilmoituksia tehdään, mutta siitä on tullut myös joillekin ase, jolla kostaa ihmiselle kenestä ei tykkää. Vaikka ex puolisolle. Se ruuhkauttaa lasua, jonka resurssit on olemattomat jo valmiiksi. Ne lapset ja perheet ketkä tarvitsee oikeasti apua, sitä kotiin annettavaa, hukkuvat kostonhimoisten ihmisten purkauksien alle. Ainoa, mitä lasu tarjoaa oli kyseessä erkkalapsi tai vanhempien kunnosta johtuva tilanne on huostaaminen. Ei osata auttaa muuten. Ei osata auttaa niitä vanhempia irtaantumaan, jotka on siinä huonossa suhteessa, joka aiheuttaa vaaraa ennen kaikkea lapselle. Suomessa ei ole sellaisia tukitoimia ja koko lastensuojelu on iso toimimaton mytty. Ne vähäisetkin tukitoimet, jonot on pitkät, palvelut kalliita ja osaavia ihmisiä liian vähän. Lisäksi eri paikkakunnilla on eri säännöt. Joten, kuka näitä lapsia siis suojelee? Jumala?

Kuten olen kertonut, on vain ihme, että me olemme hengissä. Meillä oli hyvä tuuri. Mutta, milloin oikeasti aloitetaan kuuntelemaan näitä ihmisiä ketkä tietävät mistä minä puhun. Nämä ihmiset osaisivat kertoa paljon enemmän. Koulunpenkillä voidaan opettaa merkkejä, yhtä jos toista kuinka tunnistat ja mitä, mutta totuus on, että et tunnista. Ette vaikka lapsi itse kertoisi, ette edes sittenkään kun koulut ja päiväkodit ilmoittaa huolesta. Nyt on peiliin katsomisen paikka.