Kontrolli

"Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut."

- Anthony De Mello

Olen käynyt vuosikausia terapiassa. Muistan ensimmäisen kertani. Hän oli psykologi, sellainen keski-ikäinen nainen. Olin vihainen, koska jouduin sinne. Jouduin sinne sen takia, koska kirjoitin tukiperheen äidille, että kuolen mieluummin kuin palaan kotiin, lisäksi kieltäydyin menemästä kouluun. En suostunut menemään kouluun, sillä minua kiusattiin niin paljon. Rehtori uhkaili vaikka millä, minä sanoin, että ette voi pakottaa. Minä en tähän paska paikkaan enää tule ja piste. Rehtori oli hiljaa ja lopulta myönsi minulle kahden viikon loman, jos en tulisi sen jälkeen joutuisin laitokseen. Tähän mennessä useampi sukulainen oli ottanut mm. kouluterveydenhoitajaan yhteyttä, sillä he näkivät mitä minulle tapahtui. Lisäksi viiltelin itseäni toistuvasti. 

Joten, ajattelin, että menen sinne psykologille, että vältän laitoksen ja kun yläaste loppuu lähden siitä paska kylästä. Ajattelin, että Kuopio on varmasti parempi mesta, mutta voi kuinka väärässä olinkaan, se oli vielä pahempi kuin Siilinjärvi. 

Siinä minä siis istuin, tiukkakatseinen nainen vastapäätäni. Kysyin häneltä, mitä tapahtuu jos heitän tuolin ikkunasta ulos? Oli niin vihainen. Hän katsoi minua ja vastasi tyynesti, noh, siinä tapauksessa tuosta ovesta tulee kaksi vartijaa ja sinut taltutetaan. Kysyin, mitä jos en puhu? Hän vastasi edelleen rauhallisesti, että sitten et puhu, mutta sinä olet silti täällä 45 minuuttia. Hän oli kova luu, arvostin häntä sen takia, vaikka olinkin vihainen. Arvostan häntä vielä tänäkin päivänä. Hän näki vihani alle, sen alla oli surullisuus. Se aika oli käänteen tekevää minulle, silloin tiesin, että jos jatkan sitä mitä teen nyt, johtaa se lopulta vankilaan tai kuolemaan. Minun aikana oli haastavaa saada hoitoa, mutta sitä sentään sai. Nykyään tilanne on niin huono, että tragedioita tulee vielä tapahtumaan lisää. 

Siihen aikaan persoonallisuushäiriöni alkoi nostaa päätään, mutta samalla adhd oireet pahenivat enkä tiennyt yhtään kuka olen ja miksi en kuulu tänne. Olin paljon impulsiivisempi eritavalla kuin pienenä lapsena. Valitettavasti diagnosointi on hankalaa kun on paljon rinnakkaissairauksia. Minulle ei annettu lääkettä kouraan vaan lääkkeenä oli intensiivinen hoitojakso, joka jatkui 18 vuotiaaksi asti. Oli muutama vuosi välissä kun en ollut hoidon piirissä, mutta jatkoin aina kun sille tuntui. Olin siis oppinut lukemaan itseäni, milloin sairaus nostaa päätään. Minun kuuluisi käydä psykoterapiassa, mutta en ole mennyt sinne. Kun se aloittaa, pitää ensinnäkin olla rahaa, koska se maksaa todella paljon ja pitää olla rauhallinen elämäntilanne. Rauhallista jaksoa ei ole tulossa vielä hetkeen, joten sitä ei kannata aloittaa, sillä tämä vääntö tulipalosta jatkuu vielä. Toisekseen tahdon pitää itseni toimintakykyisenä pienten lasteni takia. Joskus psykoterapia voi ottaa koville, joten odotan parempia päiviä ja palkkatyötä, jotta olisi varaa maksaa se. 

Terapiassa olen oppinut lukemaan itseäni ja kohtaamaan asioita omassa tahdissani, valitettavasti poliisin mielestä minun olisi pitänyt kohdata ne  heti välittömästi. Sanoin kyllä heille, että tarvitsen jonkun osaavan ihmisen tähän rinnalle, mutta se ei heitä kiinnostanut. Heitä kiinnosti vain sulkea koko juttu, ei muuta. Poliisilla ei ole minkäänlaista osaamista todellisuudessa sellaisten ihmisten kanssa, joilla on mielenterveysongelmia. Yleensä poliisi vain pahentaa sitä, kuten kotiväkivalta tilanteissa. Poliisi on todella tunteeton ja ymmärrystä ei ole tilanteessa. Eikä ihmistuntemusta sen suhteen, miksi joku käyttäytyy kuten käyttäytyy. Monesti tulkitaan väärin väkivaltatilanteita, usein, ennen kuin uhri (käytän nyt sanaa uhri kuvaaman näitä tilanteita) kuolee väkivaltaisesti, poliisi on taatusti kutsuttu usein paikalle aiemminkin. Mutta, toisinaan se kuka on kohteena siinä tilanteessa lopulta kieltää kaiken mitä on tapahtunut. Viimeistään kun on tehty rikosilmoitus. Joskus se uhri käyttäytyy itse hullusti ja se tulkitaan siten, että se on se hankala osapuoli. Sellaiset ihmiset ketkä harjoittaa kotiväkivaltaa on manipuloineet uhrin täysin omaan hallinnan alle. Tätä puolta ei usein ymmärretä, varsinkaan jos tilanne mihin poliisi tulee on sellainen missä uhri menettää oman kontrollinsa ja sekoaa. Olisikohan aika lisätä poliisin joukkoon oikeita psykologeja/psykiatreja? Turhan paljon jää poliisin taakaksi alkaa toimia sellaisena, silloin tulee kohtalokkaita virheitä ja jää asioita huomaamatta. Ei rikosten selvittäminen voi olla se ainoa päämäärä, että kunhan tulee joku ratkaisu keinolla millä hyvänsä vaikka se olisi väärä tulos. Eikö rikokset pitäisi selvittää niin, että tulee se oikea tulos ja vastaus?

Opin terapiassa tunnistamaan kun tarvitsen apua ja myös sen, että et voi vaikuttaa toisten ihmisten käytökseen, vain omaasi ja omaan asenteeseen. Siihen miten otat asiat vastaan. Se on ollut minulle käänteentekevää. Ymmärsin, että en voi vaikuttaa oikeastaan mihinkään mitä ympärilläni tapahtuu, ainoastaan omaan toimintaani ja siihen millainen se tunnetila on. Siksi, minulla ei mene enää ylitse asiat. Toki, olen todella paha suustani, mutta se on enemmänkin osa minua ja on montaa muutakin minun sukuni naisen ominaisuus/opittu tapa. Siihen en aio vaikuttaa, sillä se on minun kilpeni kun joku alkaa vätkyttämään. En huuda, en räyhää en hauku, olen vain muuten hyvin vittumainen suuttuessani. Siinä vaiheessa kun alkaa huuto ja ihminen haukkuu vain nimillä, se on hävinnyt suullisen taistelun ja voi johtaa fyysiseen väkivaltaan. Osaan olla todella ärsyttävä, sen myönnän.

Sinällään hauska fakta, tiedättekö miten paljon tappelen kavereiden/ystävien kanssa tai suutun niille. En koskaan. Tiedättekö miksi? Siksi, koska ystävät ja kaverit voi valita. Se on asia mihin voit itse vaikuttaa. Itselläni ei ole intressejä natkuttaa tyhjää. Mistä edes tappelisin kavereideni kanssa kun en keksi riidan aiheita juurikaan omankaan puolisoni kanssa. Olen oppinut, että voin perääntyä ja olla niiden ihmisten lähellä, ketkä ovat hyväksi eikä niiden, ketkä ovat myrkyllistä seuraa. Minulla on hyviä tervejärkisiä ystäviä ja kavereita joiden kanssa asiat voi selvittää ilman draamaa ja tappelua.

Asenne, se miten asennoidut asioihin tekee paljon omaan elämääsi. Koetan katsoa aina sitä positiivista puolta asioissa. Ihmisillä on tapana toimia näin, he keksivät vain ongelmia, kun se on sitä ja tätä. Vastaan monesti näille ihmisille, älä keksi ongelmia, ne on jo siinä tiedossa, keksi ratkaisuja. Ongelmat ei katoa sillä, että sinä päivittelet niistä. Ne katoaa sillä kun keksit ratkaisun niihin. Ei ole olemassa sellaista ongelmaa mihin ei ole ratkaisua. Jos on ongelma siihen on se ratkaisukin. Ei yhtä ilman toista. Usein se ongelman tuijotus estää löytämästä oikeaa tietä. Siksi minulla on muun muassa paljon ideoita. Minulla on tuhansia ideoita päässäni, toki kaikkea ei voi niin helposti toteuttaa, mutta jos ei edes koskaan yritä, et voi koskaan onnistua. Siksi olen työssäni hyvä, siksi olen lasten kanssa hyvä. Alati muuttuvat asiat ja kun ei pelkää epäonnistua. Enemmän itseäni pelottaa se, että en edes koskaan yrittänyt. 

Et voi muuttaa muita, et voi vetää toisia suosta pois, et voi olla se joka toista kannattelee. Et voi tehdä muuta kuin hyväksyä tilanne ja muuttaa itseäsi sen suhteen, sitä miten toimit ja miten suhteudut asiaan. Joten, onnea matkaan ystäväiseni, kokeile tänään tehdä pieni asia / muuta asennettasi haaveidesi tai ongelmiesi suhteen.