Kärsimyksen tie

"Kärsimys on hedelmä. Jumala ei salli sen kasvaa sellaisella oksalla, joka on liian heikko sitä kantamaan." 

- Victor Hugo

Minulle on kerran eräs vanhus sanonut, ettei Jumala anna koskaan enempää kannettavakseen kuin mitä se ihminen sitä kestää. Joskus mietin sitäkin, kuinka paljon täytyy pystyä kestämään. Juuri ystävilleni sanoinkin, että sitä tapahtuu elämässä aina kaikenlaista, jokaisella tapahtumalla, niin hyvällä kuin huonollakin on jokin tarkoitus. Se ohjaa sille polulle missä sinun pitääkin olla juuri sillä hetkellä, jotta voit löytää sen oman polkusi mille oikeasti kuulut. 

Silloin kun talomme paloi, olimme varmoja siitä, ettemme tahdo luopua kodistamme. Mutta, tuli se päivä, kun istuimme kaupan parkkipaikalla ja päätimme, että luovumme lopullisesti kodistamme. Päätimme, että meidän tarumme Kuopiossa olisi siinä, jotta lapsemme saisivat paremman ja rauhallisemman elämän. Se oli raskain päätöksemme ja itkimme kumpikin sitä tehdessämme. Näimme, ettei kannata väkisin yrittää sellaista, mikä ei ole tarkoitettu tapahtuvaksi. 

Ilmoitin ensimmäisenä äidilleni päätöksestämme ja sen jälkeen tontti meni myyntiin. Joskus toivoin, että olisi ollut voimia käydä tuhkat läpi ja katsoa, olisiko mitään säästynyt, mutta siihen pisteeseen emme päässeet. En vain voinut käydä niitä romuja läpi, sillä kaikki siellä oleva muistutti siitä mitä meillä oli ja mistä jouduimme luopumaan. Vaikka olisimme siihen joskus rakentaneet, en koskaan enää olisi voinut ajatella asuvani siinä. Asuminen siellä olisi ollut liian tuskallista. En ole käynyt siellä kahteen vuoteen.

Kuinka siis lähteä rakentamaan elämäänsä kaiken sen jälkeen. Siinäpä vasta kysymys, mihin ei ole yksinkertaista vastausta. Meidän perheellä on ollut aina aktiivinen elämä, olemme olleet aina ihmisiä, jotka kalastavat paljon ja retkeilemme sekä marjastamme/sienestämme. Kaikki juhlat on juhlittu aina omia perinteitä noudattaen ja ystävien kanssa. Esimerkiksi itsenäisyyspäivänä oli ihana pukea lapsille kauniit vaatteet ja tehdä juhla-ateria, sen jälkeen käydä haudoilla ja muistamassa sodassa kaatuneita. Eli aina on ollut paljon koristeita ja kauniit asut sekä juhlallinen ateria. Mutta, palon jälkeen kaikki juhlat ovat jääneet minimaaliksi ja retkeilyt ym ovat jääneet vähemmälle kuin normaalisti. Vaikka kovasti koetimme saada kaikkea takaisin kun olimme siinä home/paskavesi asunnossa takaisin, tuli siihen ne ongelmat, joiden takia olimme taas lähtöruudussa. Eli jouduimme monta kertaa aloittamaan alusta. Ja se oli rankkaa, tuntui niin epäreilulta ja väärältä, että joka kerta kun nousit jaloillesi, joku löi takaisin maanrakoon. 

Nyt oli ensimmäinen joulu, joka tuntui joululta, kuten myös ensimmäinen uusi vuosi, joka tuntui sille. Nyt tuntuu kuin olisimme oikeasti kodissa. Tämä koti tuntuu kodilta. Mikään muu paikka ei ole palaneen talomme jälkeen tuntunut siltä toisin kuin tämä. 

Joskus mietin, miten ihmeessä yhdelle ihmiselle tapahtuu asioita niin paljon kuin itse olen kokenut. Ja sitä, miksi en ole jo kuollut. Mietin myös sitä, miettiikö läheiseni jaksanko vai en. Ystäväni kuuntelivat painajaisistani, joita näen toisinaan. Kun kerroin niistä ääneen aloin miettimään olenko sekoamassa. En ole, mutta ne kuulostivat itsenikin mielestä pelottavilta. Mutta, olisi ihme jos en näkisi painajaisia, sillä kyllä minullakin on tunteet siinä missä muillakin on. 

Lapsieni kohdalla olen iloinen siitä, että heistä ei näy sellaisia asioita eivätkä he pelkää. Ei voisi edes kuvitella, mitä he ovat kokeneet. Ovat riehakkaita, vilkkaita ja oikein kilttejä empaattisia lapsia. He eivät näe painajaisia eivätkä oikeastaan muistele asiaa. Isompien kanssa olen puhunut asiasta paljon ja he ovat vain sitä mieltä, että se on menneessä, ei sitä voi muuttaa. Luulen, etteivät he traumatisoituneet siitä juurikaan, vaikka asia olisi voinut mennä toisinkin. Olisi voinut kuvitella, että lapsilla olisi käytösongelmia tai muuta, muttei ole. Toki teini kapinoi toisinaan ja uhmaikä nostaa päätään pienemmillä. Muttei mitään niin erikoista kenelläkään, mikä ei kuuluisi kehitykseen. Mielestäni olen päässyt tähän asti lasteni kanssa todella helpolla. 

Sinällään jännä, ettei meistä kukaan muu saanut palon jälkeen keskusteluapua muuta kuin minä. Sen jälkeen olen käsitellyt asioita puhumalla ja kuuntelemalla muista tämän perheen jäseniä. Kerran olisi ollut mahdollista puhua SPR työntekijän kanssa, mutta laitoksessa ollessa ärsyynnyin jo siitä, että kun tulimme paikalle nämä työntekijä naureskeli entisen kollegansa kanssa huolettomasti niitä näitä. Voi olla, että olimme sinällään herkillä, mutta ei oikein tee mieli puhua toiselle jos hetki ennen sitä, joudumme odottaman vuoroamme kun työntekijät keskenään naureskelevat siinä. He olisivat tahtoneet jututtaa lapsia, mutta kielsin senkin, sillä kello oli siinä vaiheessa jo iltapala-aika, eikä mielestäni yötä vasten lasten kanssa traumojen käyminen ollut heille se paras vaihtoehto. Olin huolissani siitä, että jos puhuminen tapahtuu yötä vasten, sitä lapsi miettii sitten nukkumaan mentäessä ja voi herätä kauhuun tai ei nukahda ollenkaan. Aamut olisivat olleet parempia ajankohtia, mutta sellaista palvelua ei ole tarjolla. 

Siirryimme todella nopeasti normaaliin arkeen, rutiinit paransivat meitä ja ennen kaikkea oli lapsille se paras tuki. Oma perhe, ystävät ja normaalit rutiinit. Jotenkin me siitä selvittiin yhdessä, vaikka moni muu asia jäikin tauolle. Olen siitä kaikkein iloisin kuitenkin, että nyt on koti, jonne voi elämää rakentaa ja vuokranantaja johon voi luottaa. Uskon, että tänne meidän kuului lopulta päätyä ja lapsemme ovat löytäneet täältä myös oman paikkansa. Rakastan täällä pihaa, luontoa, tätä taloa ja ihan kaikkea. 

Vaikka tähän on mennyt yli kaksi vuotta ja vielä on yksi este ylitettävänä, mutta minä en pelkää, sillä tiedän itse miten asiat ovat. Ihaninta oli huomata, kuinka normaalia oli olla ystävien kanssa ja kuinka pidettiin taas isot juhlat. Se tuntui niin hyvältä ja odotan innolla kesää sekä tulevia juhlia, joita voin järjestää ystävilleni.