Kaatunut lasi

"Ei kukaan opi tekemättä virheitä. Mitä parempi tyyppi on kyseessä, sitä enemmän hän tulee tekemään virheitä - sillä sitä enemmän hän kokeilee uusia asioita. En koskaan ylentäisi sellaista henkilöä korkeisiin tehtäviin, joka ei ole tehnyt virheitä, suuriakin sellaisia. Muussa tapauksessa hän suoriutuisi enintään keskinkertaisesti, ja mikä on vakavampaa, ei osaisi nähdä virheitä ajoissa eikä korjata niitä." 

- Peter F. Drucker

Uskon itse siihen, että virheitä tekemällä oppii parhaiten. Miettikää itse tätä asiaa, minkä muistat parhaiten, sen että teit virheen kokeessa vai sen, minkä jo osasit hyvin? Jotta oppisit, pitää vain nousta rohkeasti uudestaan maasta ja yrittää niin kauan, että onnistut. Silloin sinusta tulee siinä asiassa parempi kuin uskoitkaan olevasi. 

Minä olen elämäni aikana tehnyt paljon virheitä, siksi pystyn puhumaan näistä asioista, sillä olen ottanut opiksi. Samalla opetan lapsiani, oppi menee paremmin perille, kun he tietävät minun mokanneen paljonkin. Olen epäonnistunut elämässäni lukuisia kertoja, kuten se, etten päässyt aluksi edes ammattikouluun. En tiennyt mitä elämältäni halusin, keskiarvoni oli vain 7,4 joten en siis ollut kovinkaan hyvä opiskelemaan. Olin vain kauniisti sanottuna "laiska" opiskelemaan, eli opiskelin vain sitä mikä minua kiinnosti. Tosin kyseessä oli monimuotoiset ongelmat oppimisessa ja adhd, mutta en tiennyt sitä, joten en ajatellut asiaa niin. Ajattelin vain, että olen niin surkea, kuten minulle aina sanottiin. Minusta tuli lopulta muiden ihmisten sanat. 

Mutta, jokin ääni päässäni sanoi, sinun on pakko hommata jokin koulutus. Joten, soitin itse 15 vuotiaana ammattikouluun ja pyysin päästä opiskelemaan ihan mitä tahansa. Onneksi elintarvikeala ei ollut kauhean suosittu ainakaan silloin ja siellä oli useita paikkoja vapaana. Minut hyväksyttiin siis sinne. Tosin, päivä ennen kuin koulut alkoivat minulle soitettiin, että varasijalta pääsisin opiskelemaan ravintola-alalle, joten suuntasin sinne ja näin minusta tuli kokki. Olin surkea laittamaan ruokaa, siis sain siskoni oksentamaan kun ruokani oli niin pahaa. Ja kerran kun meillä oli koe, missä piti kokata menu, eli alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka. Minun piti tehdä jokin sämpylä, kalakeitto ja mansikkarahka. Ne piti koristella ja aikaa oli rajoitetusti. En ollut lukenut niitä ohjeita vaan menin sinne kylmiltäni. Vierustoverini antoi vähän neuvoja, hän oli tekemässä omassa menussaan curry kastiketta. Oikein herttainen poika, olin tosi ihastunut häneen silloin, joten tupla jee kun hän neuvoi minua. Seurasin muutenkin mitä hän teki ja opin silloin myös tekemään currykastikkeen. Vaikea aina pysyä yhdessä asiassa. 

Eli, sämpylä oli ok, ei ongelmaa. Tein keiton päättelemällä ja kuiskutetuilla ohjeilla, opin sen tekemään sinä päivänä. Sitten rahka, en tiennyt miten se tehdään, joten laitoin kerman suoraan vatkaamatta rahkan sekaan ja mansikat perään, koristeeksi laitoin persiljan, kun enhän minä ollut opiskellut mitä piti tehdä. Tuli minun vuoroni tarjoilla, sämpylä oli kuulemma hyvä ( tosin en tehnyt sitäkään ohjeen mukaan ), keitto oli kuulemma myös hyvä ja muistin laittaa siihen tilliä. Rahka, opettaja sanoi kuinka erinomaista se oli, persilja vaan oli kummallinen valinta. Oli rahka hänen arvionsa mukaan ihanan ilmava ja kuohkea. Enkä tajua miten, sillä tein sen väärin. Mutta, opin tekemään nuo sinä päivänä ja muistan tuon lopun elämäni. Kiitos opettajalle kuitenkin kaikesta ja vieruskaverille. 

Minun oppimiseen vaikutti myös paljon lapsuuteni, en koskaan ajatellut olevani missään hyvä. Jos kaaduin vaikka lasillisen vettä, sain selkääni. Joten, pelkäsin kaikkea, pelkäsin tehdä virheen tai vahingon. Jos tein jotain väärin rankaisin itseäni todella paljon. Teen sitä tänäkin päivänä. Minulla oli viimekesänä eräs työkaveri, joka sanoi, että miksi et luota itseesi, sä osaat kyllä tosi hyvin. Mutta, hän ei usko sitä, millaista elämäni yleensä oli, pyrin liian paljon täydellisyyteen ja otin liian raskaasti epäonnistumiset. Hän sai minut miettimään asiaa ja olenkin koettanut itseäni siinä kehittää. 

Tänään oli tapahtuma, joka muistutti lapsuudestani. Olin poikien kanssa syömässä lounasta, minun pian viisi vuotiaani leikki tyhjällä mukilla. Otin sen pois ja samalla kaadoin vedet pöydälle, iski kamala paniikki ja aloin siivoamaan vauhdilla. Mutisin, ettei pitäisi leikkiä ruokapöydässä, johon poikani kirkkain silmin sanoi, mutta äiti, sinä sen lasin kaadoit. Aloin nauramaan hillittömästi ja poikani ilmeestä näki, kuinka hän oli oikein ylpeä kun sai äidin nauramaan. Istuin takaisin pöytään syömään ja sanoin pojalleni, olen ylpeä sinusta kun sanoit minulle noin, juuri tuolein sinun kuuluukin sanoa. Siitä tiedän, ettei lapseni minua pelkää, he sanovat minulle vastaan tai muutoin vain kaikesta mitä mielen päällä on. Se oli paras tunne koskaan. Tottahan se oli, minä sen lasin kaadoin, vaikka hän sillä mukilla leikki. 

Toisin olisi ollut jos olisin itse ollut se lapsi, minä olisin saanut kuulla kunniani enkä todellakaan olisi uskaltanut sanoa isälleni noin. En olisi uskaltanut edes hengittää siinä tilanteessa. 

Olen oppinut elämään normaalia elämää, mutta se on ollut joskus todella vaikeaa. Muiden unelma voi olla ura, raha, auto ym.. Minun unelmani on rauhallinen elämä ja onnellinen perhe. Minä olen saanut sellaisen, mutta helppoa se ei ollut. Matkalla tein lukuisia virhearvioita ja virheitä. Mutta, nyt olen tässä, saan leikkiä legoilla lasteni kanssa, kertoa tarinoita ja opettaa mitä minä osaan heille. 

Olenko oppinut jo kaiken, en. Tulenko tekemään virheitä, kyllä. Haittaako virheet minua, ei, minä opin niistä aina.