Jaakob
"Ihmisen täytyy hyväksyä onni ja onnettomuus sellaisina kuin ne tulevat – ilot ja surut ovat kuin pyörivä pyörä."
- Hitopadesa
Eläimet olivat tärkeä asia minulle jo lapsena. Eläimet ovat sellaisia, että ne kuuntelevat ja ne rakastavat pyyteettömästi. Eläimet tuovat paljon lohtua ja iloa. Vaikka onhan niissä oma hommansa se palkitsee tuhatkertaisesti. Äitini koulutti koiria ja tavallaan samalla tapaa meidät kasvatettiin tai ainakin näin eräs vanhempi rouva oli äidilleni sanonut. Ei pahin tapa kasvaa, sillä hän ei lyönyt koskaan eikä muutakaan. Äitini kasvatti äänenpainoilla ja lyhyillä käskyillä niin koiria kuin meitäkin. Meidän kasvattamiseen ei tarvittu väkivaltaa, ei koirien kuten ei meidän lastenkaan.
Minulla on "omia" eläimiä jo pienestä asti, sellaisia joita otin lemppareiksi vaikkei ne suoraan olleetkaan minun. Meillä oli Pihtiputaalla kana, sellainen kana, joka luuli olevansa kukko. Se ei juurikaan muninut. Sillä tummemmat jalat kuin muilla ja se piti järjestystä kanalassa yllä kun ei ollut vielä kukkoa. Se oli minun mielestäni siistein kana ikinä, vaikka se hätisteli meitä siellä kanalassa. Karkasin usein kanalaan ja leikin kanojen kanssa, äitini kerran vähän yllättyi kun möngin kanalan ulkohäkkiin kanojen perässä, sisareni tuli hyvin vanavedessä. Kerran kanat karkasivat häkistään, sisareni oli erittäin hyvä nappaamaan niitä. Siellä se käveli iso kana sylissään pitkin pihaa.
Sitten oli lampaista se Pamela, rakastin sitä ja kerroin sille aina salaisuuksia. Meillä oli myös koiria, niitä oli syntymästäni asti mukana elämässäni. Kassu, se oli suuri musta Tervu uros (Belgianpaimenkoira). Se koira oli minun sankarini, ajattelin aina, että Asta on sen vaimo, johtaja naaras.
Meillä oli myös se sitruunanvärinen Mastiff, aivan hellyttävä tapaus, iso mutta rakasti meitä lapsia todella paljon. Sitten tuli Tiki, sekin Belgianpaimenkoira Tervu uros. Tiki kuoli myöhemmin syöpään. Muistan sen viimeisen lenkin mitä lenkitin sitä ollessani 14 vuotias.
Mutta, erityinen paikka oli hamsterillani Jaakobilla. Sain noin 9 vuotiaana oman hamsterin. Se oli sellainen kultainen hamsteri ja olin siitä niin onnellinen. Nimesin sen Jaakobiksi sen takia, että halusin jotain mikä muistuttaisi isästäni. Tiedän, monen mielestä minun oli pitänyt vihata häntä, mutta uskokaa tai älkää, en ole häntä vihannut koskaan. Pelkään häntä, mutta en vihaa. olen vihainen ja surullinen, mutta en vihaa häntä. Olen hänen lapsensa, jos vihaisin häntä vihaisin itsessäni 50%, sillä sen verran minun geeni perimästäni on häneltä. Sama perimää on lapsissani, joten olisi epäloogista vihata häntä.
Olin lapsi ja totta kai kaipasin isääni. Hän osaa olla myös mukava, vaikkakin on vähän mieleltään sairas ja alkoholi tekee hänestä saatanasta seuraavan. Silti, lapsen rakkaus omaa vanhempaa kohtaan on myös ehdotonta. Tiedän autoista ja tekniikasta sekä rakentamisesta hänen takiaan hyvin paljon. Lapsesta asti vietin tunteja seuraten mitä hän teki, olin kaivinkoneessa mukana kun hän oli töissä ja kun opiskelin AMK ssa kysyin häneltä apua kuivatussuunnitelmassa. Sain siitä kiitettävän. Jos tarvitsin apua, rahaa tai välitöntä yöpaikkaa sain soittaa hänelle milloin vain. Hän on todella ristiriitainen henkilö elämässäsi, mutta tällä kertaa loukkaannuin oikeasti. Hän sanoi miettineensä yli 30 vuotta olenko hänen lapsensa ja ollut varma etten olisi. Joten, minulle riitti. Olin kuunnellut tunti tolkulla hänen huutoaan puhelimessa, katsonut kännäämistä, nähnyt kenet hakkasi, miten hakkasi, piti olla hiljaa asioista ja kaikkea muuta. Joten ne hyvät puolet jäi hyvin minimaalisiksi. En voinut enää rääkätä itseäni ja oman mielenterveyteni takia en vain enää puhu hänelle. Ei ole helpoin päätös, mutta välttämätön. Joskus olen surullinen siitä, ettei lapsillani ole yhtään ukkia ja mummoistakin vain minun äitini, jota nähdään tosi harvoin.
Aloimme tavata isääni pikku hiljaa, usein mummoni luona muutaman vuoden jälkeen vanhempieni erosta. Kävimme myös tukiperheessä. Inhosin käydä tukiperheessä, sillä se äiti ja sen tytär olivat kamalia ihmisiä. Mutta, äiti tarvitsi myös vapaata, joten menin sinne vuosia kiltisti. Valitettavasti kaikki viikonloput mitä isällä kävimme oli ryyppäämistä, en edes ymmärrä miksi ottaa lapsiaan jos meinaa vain juoda niiden läsnäolleessa. Jos joku joka lukee tätä ja on tapana juoda alkoholia kun lapset on pienen hetken käymässä, niin mieti kaksi kertaa. Eikö ole sama olla ottamatta lapsia silloin luokseen? On inhottavin temppu ottaa lapset viikonlopuksi jos ryyppää kuitenkin, sillä aiheuttaa vain lapsille traumoja. Ja se on todella itsekästä.
Erään kerran olimme viikonloppuna poissa kotoa. Hamsterini Jaakob oli karannut häkistä ja pelotteli pitkin yötä äitiäni. Äidillä menikin hetki saada se hamsteri kiinni ja takaisin häkkiin. Se oli kyllä ihan älyttömän hauska kaveri. Lopulta, erään kerran piti myrkyttää muurahaisia asunnosta. Jaakobin piti olla huoneessa jossa ovi kiinni, mutta jotenkin se sai myrkkyä hengitettyä. Katsoin kun yht. äkkiä sen takaraajat lakkasivat toimimasta. Sitten tuli hätä ja kamala pelko. Äitini soitti tädilleni, joka on mm. pieneläinhoitaja. Hän tuli paikalle, koetettiin pelastaa hamsteria, viedä se hoitoon, mutta oli jo myöhäistä. Jaakob kuoli käsiini ja pidimme hautajaiset. Se on haudattuna entisen kodin metsän reunaan.
Kuten kerroin, en pelkää kuolemaa, mutta pelkään rakkaideni puolesta. Kuten nykyisten lemmikkien. Kun meidän kissa (ehkä) jäi tulen nielemäksi, se oli todella rankkaa. Vieläkin jaksan toivo, jos se olisi päässyt ulos. Paloyönä Borre nukkui tapansa mukaan meidän sängynpäädyssä. Kun koko homma lähti pyörimään en vain nähnyt sitä enää. Koira seurasi kyllä meitä, kissa ei. Oli pakko sulkea ovet perässä, sillä aina on opetettu, että ovien sulkeminen hidastaa paloa. Sillä hetkellä kun koko terassi oli tulessa ja menimme ulos huusin koiraamme täysiä ettei se pakene kauaksi. Lapsi sylissä ja koira toisessa kädessä juoksimme naapurin pihaan autolle ja heitimme kaikki auton sisälle. Kaikki huusivat autossa.
En koskaan ole juossut niin kovaa talvella puoli pukeissa raskaana ollessa. Tuskin olen raskaana juossut koskaan. Kun olimme autolla, toivoin mielessäni, että kissa olisi päässyt ulos. Pyysin pelastushenkilöitä etsimään sitä kissaa, mutta niiden piti kuvata se asunto sisältä, ennen kuin päättivät polttaa sen maan tasalle. Sitten kysyin, josko voisivat katsoa löytyykö edes sen ruumista. Ja tiedän, monen mielestä se oli vain kissa, mutta se oli meidän perheenjäsen.
Kun palo alkoi, sitä ei löytynyt ja yksi syy miksi Kimmo juoksi takaisin sisälle kun palo oli käynnissä oli mm. kissan etsiminen samalla kun haki takkinsa. Takin sisällä oli pankkikortit, henkkarit ja käteinen. Sen takia Kimmon häkäarvot olivat myrkytyksen tasoa, toisin kuin meillä muilla. Poliisin ja kaikkien ihmisten mielestä tämä oli outoa toimintaa. En tiedä, olisi varmaan pitänyt olla menemättä taloon takaisin, siitä alkoikin melkoinen spekulointi kaikilla. Mutta, kysyisin, mitä itse tekisit?
Ainoa omaisuus mitä jäi jäljelle oli yö vaatteet minun päällä, Kimmon päällisvaatteet, lasten toppapuvut, edes niiden alla ei ollut yökkäreitä. Kaikilla meistä ei ollut edes kenkiä. Ja koira, sitäkin pidettiin epäilyttävänä miksi pelastettiin koira. Poliisin mielestä sekin olisi varmaan pitänyt jättää taloon kuolemaan.
Kaikille eläimet eivät ole tärkeitä ja niitä pidetään "vain eliminä", mutta eläimet ovat olleet osasyy varmasti sille, että en ole menettänyt otetta tästä elämästä. Niillä on parantava vaikutus ja eläimen kuolema on rankkaa, sillä siinä menettää jotain niin puhdasta ja rakasta. Lemmikki ei tuomitse, se tulee vieresi kun on paha olla. Sen katse kertoo aina, kuinka rakas olet sille vaikka kaikki muut vihaisivat sinua.