Isomummo

"Nuoret ihmiset tarvitsevat jotakin vakaata, johon kiinnittyä - kulttuurisen yhteyden, tietoisuuden omasta menneisyydestään ja toivoa omaan tulevaisuuteensa. Se on juuri sitä, mitä heidän isovanhempansa pystyvät heille antamaan." 

- Jay Kesler

Minä olen yksi niistä onnekkaista, jotka saivat tavata isomummonsa. Minun lapsistanikin osa sai hänet tavata. Minulla oli sellainen kuvakin, missä olin pieni tyttö, siinä olivat isomummoni, mummoni ja äitini. Neljä sukupolvea yhdessä. Otimme samanlaisen kuvan kun tulin itse äidiksi, siinä olivat isomummo, mummo, äitini, minä ja tyttäreni. Se oli rakas kuva minulle, mutta nyt nekin ovat vain tuhkaa. Se sattuu, sillä ajan kanssa unohtaa, miltä toinen ihminen näyttää.

Isomummoni oli kuollessaan melkein satavuotias, muutamaa vuotta vajaa. Hän oli rohkein nainen kenet tunnen. Hänelläkin oli viisi lasta, mutta toisin kuin minulla, hänellä oli kaksi poikaa ja kolme tyttöä. Minulla se on toisin päin. 

Nuorempana kävin hänen luonaan usein kun olin tapaamassa toista mummoani. Hän teki aina karjalapaistia, perunaa, kasviksia ja luumukiisseliä. En tykännyt luumukiisselistä, mutta en kertonut sitä hänelle. Söin sen kiltisti. Hän teki pitkään itse ruokaa ja säästi jokaisen muovisen rasian mitä tuli pakkauksista. Hän aina vitsaili, että hän antaa ne perinnöksi sitten kaikille kun aika jättää. 

Hän oli nähnyt sodan, puhui siitä harvoin, mutta jotain kuitenkin. Kuten se, että nuorena oli vienyt tilan hevosia rintamalle, kun venäläinen tankki tuli vastaan. Hän ohjasti hevoset ojaan ja sitä pitkin takaisin sinne mistä tulikin. Isoukkini oli puolestaan hevosmiehenä rintamalla ja hakeutunut sinne senkin jälkeen vaikkei olisi tarvinnut toiseen kertaan sodan tullessa rajoillemme. Isoukkini tahtoi puolustaa kotimaatamme kaikin tavoin. He tekivät kaiken minkä pystyivät Suomen eteen.

Isomummoni oli minun silmissäni oikein rakastava äiti. Isoukki oli puolestaan jämäkkä mies, eivätkä lapset vänkyttäneet vastaan. Toki, sota oli jättänyt häneen jälkensä ja sitä hän hoiti alkoholilla. Joten helppoa ei ollut kenelläkään sodan jälkeen. Rahaa ei juuri ollut ja eräänä jouluna isomummolla ei ollut muuhun varaa kuin Fazerin karkkipussiin. Hän oli sanonut lapsilleen, että jakakaa sen kyynelkurkussa. Hän teki parhaansa. Ajatteli aina lapsia ja rakasti paljon, hoiti paljon myös äitiäni kun hän oli lapsi. Ja jopa kuollessaan hän pyysi mummoani pitämään meistä kaikista lapsista huolta hänen kuoltuaan. Sinällään hauska fakta, aloin juuri silloin odottaa meidän keskimmäistä ( toisiksi nuorin lapseni ) poikaamme kun isomummo nukkui pois. 

Isomummoni äidin nimi oli sama melkein kuin tyttäreni. Usein ennen aikaan annettiin nimi, joka taittui puheessa erilaille, joten puhekielessä se oli sama kuin esikoisellani. En tiennyt tätä enne kuin vasta tänä vuonna. Hän oli nainen, joka harjoitti kasveilla parantamista ja kasvatti kahta tytärtään. Isomummoni oli vanhin ja vastuu toki sen mukainen siihen aikaan. 

Hän oli ahkera nainen ja teki paljon käsitöitä. Ja todella viisas, hän oli kuin filosofi, jokaiseen asiaan oli jokin tarina ja siihen myös opetus. Hän ei turhia murehtinut vaan eli hetkessä. Kun hänen aviomiehensä kuoli, hän ei ottanut uutta. Joku olikin  häntä koettanut kosiskella, oli vaan sanonut, että minä en toista miestä riesakseni ota. Joskus isoukki vieraili haudan takaa hänen luonaan, vaan joka kerta isomummoni sanoi, en tule vielä mukaasi. Aina hän toki sanoi, että jumala on hänet tänne unohtanut. Hyvä, että unohti, sillä hänellä oli suurempi merkitys minun kasvuuni kuin hän ehkä sitä koskaan tiesikään. Rakastin häntä todella paljon, vaikken loppuajasta päässyt häntä näkemään. 

Hän oli todellakin peloton nainen, erään kerran joku nuori elämänpolulta eksynyt mies murtautui hänen parvekkeelleen ja rikkoi kukkia, koetti päästä sisään. Isomummo oli vain katsellut ikkunan takaa mitähän tuo ihminen noin riehuu. Hän vietti aikaansa virkkaamalla ja olikin todella lahjakas, ihailin hänen töitään usein. Lapseni saivat osan liinoista kuoleman jälkeen ja ne on edelleen lasteni tärkeimpiä aarteita. Hän oli todellakin uskomaton nainen ja todella lämmin sydäminen. Aikuisena käytin häntä isoukin haudalla puolisoni kanssa, hän kertoi myös isäni puolen sukulaista, keitä sinne oli haudattuna. Toinen isomummoni ja hänen kuollut lapsensa olivat haudattuna sillan toiselle puolella. Tosin, ne haudat olivat vanhoja ja epäilen, ettei niitä enää siellä ole.

Seurustelin AMK aikana erään miehen kanssa, jolla oli ystävä, jota kutsuttiin hänen sukunimellään. Kinastelin tämän ystävän kanssa monta kertaa, erään kerran menimme kolmistaan Joensuuhun autolla ja sanoin hänen nimensä, kunnes tajusin jotain, kysyin oletko Lieksasta? Hän sanoi, että kyllä. Silloin tajusin, että tämä ystävä mies onkin sukulaiseni. Sanoin hänelle, että tiedätkö mitä, me ollaan sukua. Se kolahti meihin kumpaankin. Siitä lähtien löysimme yhteisen sävelen ja olemme olleet hyviä ystäviä. Sen nimisiä ihmisiä ei ole paljoa, joten se oli selvää. Olen jonkun verran tätä selvittänytkin ja useampi henkilö sieltä löytyykin. Hän on isomummoni kautta sukua minulle ja se on ihan älytöntä, kuinka tapasin hänet sattumalta. Kuten myös erään naisen, joka oli AMK ssa luokallani, hän puolestaan on isoukkini puolelta serkku. Uskomattomia sattumia Savossa. Karjalainen ihminen toisensa tunnistaa, sitä on vaikea selittää muille, mutta kaikki ketkä on Karjalaista verenperimää, tietää mistä puhun. 

Kaipaan isomummoni iloista puhetta ja ajatuksia elämästä, hän opetti minulle todella paljon. Kuuntelen paljon oman mummoni juttuja, juuri siitä syystä, ettei kukaan elä ikuisesti. Vanhojen ihmisten juttuja tulisi jokaisen kuunnella, sillä aika on rajallista. Jos nyt sinulla on mummoja ja pappoja, kuuntele ja kirjoita ylös mitä he kertovat. Tulet vielä kaipaaman joskus tietoa heistä ja juuristasi. 

Olen aina ollut vanhusten jututtaja. Arvostan heitä paljon, vaikken aina samaa mieltä olisikaan. Se, että olen erimieltä ei tarkoita, ettenkö arvostaisi. Olin töissä nuorempana vanhainkodissa, jututin siellä paljon vanhuksia. Hoidin siis ruoka/pyykkipuolta, joten aikaa oli joskus jutellakin. Mutta, se oli rankin työni koskaan, ei sen takia, että vanhukset on hankalia vaan sen takia, että siellä on paljon kuolemaa ja surua. Se tarttuu minuun hetkessä ja en voi jättää asioita vain siihen. Muistan jokaisen heidän tarinan, mitä he minulle kertoivat. Kuolema on kuitenkin aina läsnä, usein vanhukset ovat itsessään asian kanssa sinut, mutta aina se koskettaa. Toinen on resurssipula, jo v.2009 tilanne oli paha, joten se on vain pahentunut vuosien mittaan. Hoitajat koittavat parhaansa, mutta vessaan ei kaikkia heti pääse viemään. Varsinkin huonokuntoisten puolella se huuto ja itku vessaan pääsemisestä, kuinka ihmisarvo vietiin näiltä henkilöiltä jotka ikänsä tekivät töitä Suomen puolesta. Se on jotain todella sairasta, että vanhuksilla rahastetaan ja kaikki se työ mitä tekivät, eivät siitä palkintoa saaneet. 

Siksi pidän eduskunnan kansanedustajia epäinhimillisinä ihmisinä. Miten te kehtaatte, pitää omat palkat korkealla ja viedä vanhuksilta. Mitä te teitte sen eteen, että Suomi nousi sodan jälkeen, montako euroa te maksoitte sotakorvauksia ja kuinka paljon olitte sodassa mukana? Ette mitään. Olette vastenmielisiä sen suhteen, että viette niiltä, ketkä tarvitsevat ja ansaitsevat hyvän vanhuuden. Samaan aikaan kun kansa kärsii kikkailette itsellenne verohelpotuksia ja parempaa palkkaa. Olette vain ahneita, ette mitään muuta. 

Meidän vanhukset ansaitsee oikean eläkkeen ja juhla-aterian joka päivälle sekä oman hoitajan koko päiväksi. Ei sitä, että jätetään laitokseen tai omaan kotiin kuihtumaan. Vanhukset tarvitsee aktiviteetteja ja hyvän loppuelämän. Mutta, kiitos meidän valtion, mitä te teette, se on kaukana ihmisarvoisesta elämästä. 

Itse toimin aikoinaan kun esikoiseni oli vauva, ystävätoiminnassa juuri sen takia, että voisin olla ystävä vanhukselle ja lapseni toi iloa paljon tälle ystävälleni. Nyt tilanne ollut hankala, mutta ehdottomasti aion osallistua uudelleen, kun oma elämä on balanssissa. Joten, jos voit, SPR llä on ystävätoiminta ja on muillakin toimijoilla, joissa voi aloittaa ystävätoiminnan yksinäisen vanhuksen kanssa. Se ei vaadi muuta kuin sinun välittämisen ja hyvän asenteen. Itse toisinaan siivoilin apuna ja käytin kahviloissa sekä kaupassa, mutta sekään ei ole pakollista. Soiteltiin myös paljon ja kävimme puistoissa yhdessä. Mutta, se riittää kun kuuntelet ja olet läsnä. Suosittelen oikein kovasti, tehdään me kansalaiset vanhusten elämästä mukavampaa, kun kerran meidän päättäjät riistävät arvokkaan vanhuuden heiltä.