Herkkä ihminen

"Olla oma itsesi maailmassa, joka yrittää jatkuvasti tehdä sinusta jotakin muuta, on suurin mahdollinen saavutus."

— Ralph Waldo Emerson 

Ennen koin, että on vaikeaa olla oma itseni. Mietin monesti mikä minussa on vikana, mutten koskaan saanut siitä kiinni. Nykyisin olen sen suhteen erilainen, tämä blogi on ollut itselleni suuri apu, kun olen avoimilla korteilla kaikkine  vikoineen ja paljastaa kaiken voin viimein olla minä. Opettelin maskaamaan jo nuorena. Eli toisin sanoen, opettelin olemaan mahdollisimman normaali, tosin se on vähän vaikeaa, koska puhun todella paljon ja se on epäilyttävää monesta. Sinällään naurettavaa moittia asiasta, sillä minä en voi vaikuttaa aivoihini enkä siihen, että se on osa adhd ta. Miten voisin muuttaa aivoni siten, että olisin normaali? 

Koin mielenkiitoisen keskustelun eilen ystäväni kanssa. Hänellä myös on adhd, joten juttua riittää. Mutta, se mikä minut yllätti oli se kuinka hän luki minua. Hän sanoi, että olen todella herkkä ihminen, mutta jos joku satuttaa minua tai rakkaitani olen melko mulkku. Hän sanoi, että se on vain mekanismi, joka suojelee minun mieltäni. Totta, harva ymmärtää minua sen suhteen. Sille on syynsä miksi olen sellainen. Kun olin lapsi en saanut olla herkkä, isäni vihasi sitä puolta minussa. Hän vihasi sitä sen takia, että se muistutti häntä itseään. Hän vihasi itsessään eniten juuri sitä herkkyyttä. Hän sanoikin minulle, että siksi hän oli sellainen minulle, että minusta tulisi kova, jotta pärjäisin tässä maailmassa. Isäni maalasi minulle kuvan päähän, että maailma on julma ja paha paikka. Että ainoa keino selviytyä on olla kova ja kun joku hyökkää pitää pystyä puolustautumaan. Ei saa olla heikko ja ennen kaikkea, älä itke. Muistan aina, kuinka heikkona isäni piti minua, kun lampaita teurastettiin hän sanoi minulle, siskosi pääsee mukaan sinä et, sillä sinä et sitä kestä. Se oli kyllä totta, en voisi koskaan katsoa sellaista. Koska olin herkkä ja heikko hän ajatteli tehdä minusta kovan. 

Tosin, en edelleenkään voi katsoa mitään sellaista. Se, että on herkkä ei ole sama kuin olisit heikko. Ja omien lasteni kohdalla, en koskaan maalaa maailmasta pahaa paikkaa. Enkä sitä, ettei muihin voi luottaa, koetan aina lapsille opettaa luottamusta virkavaltaan, vaikken itse aina siihen niin luota. En aio siirtää omia ajatuksia tai huonoja treittejä lapsiini. Olen niin onnellinen, että heidän maailma on kaunis paikka. Olen niin iloinen, että lapseni ovat herkkiä ja saavat olla, mutta he omaavat vahvan itsetunnon, silloin tiedän, että jokin muuttuu sukupolvien yli menevissä asioissa. Tosin se vaati yli 20 vuotta terapiaa ja todella monta vaikeaa asiaa mitä olen joutunut tekemään. Kuten katkaisemaan myrkyllisiä ihmissuhteita. 

Tätä on vaikea selittää, mutta kun oli kuusi ja käteni paloi muuripadassa, sain selkääni sitten minua pyöriteltiin kylmässä saavissa ja sain lisää selkääni. Menin komeroon, joka oli turvapaikkani, siellä oli kasetteja ym tavaraa. Olin siellä ja itkin hiljaa, jotten ärsyttäisi isääni enempää, sillä en kestänyt kipua ilman itkua. Mietin, loppuuko tämä koskaan, loppuuko se jos kuolen. 

Taistelinko koskaan vastaan, kyllä. Opinko selviytymään, kyllä. Mutta, siltikin, näin maailman kauniina. Rakastin luontoa ja eläimiä sekä läheisiäni. En voinut lapsena vaikuttaa asioihin enkä suojella tarpeeksi hyvin minulle rakkaita ihmisiä, se kaikuu aina päässäni. Se on syy miksi olen mitä olen. Koska olen aikuinen voin suojella minulle rakkaita ihmisiä. Toivoin lapsena, että kasvaisin aikuiseksi nopeasti, sillä avuttomuus tilanteissa on pahinta. 

En voinut auttaa äitiäni kun isäni hakkasi hänet nurkkaan henkihieveriin sähkölaskun takia. En voinut auttaa edes itseäni. Mutta, kun kasvoin vanhemmaksi, päätin suojella kaikkia ketkä sitä tarvitsevat. Ja ennen kaikkea, autan aina vain jos voin oli kyseessä tuntematon tai tuttu. 

Kuka sitten auttaa minua? En ole yksin, minua suojellaan kyllä ja autetaan paljonkin. Silti, opettelen vieläkin kysymään apua, mutta on vain pakko koettaa ja mennä yli omien pelkojen. Olen sen puoleen tosi iloinen, että olen oppinut senkin taidon. Ennen kaikkea sen, että saan olla niin herkkä kuin olen. 

Tosin, pitäisikö minun opetella olemaan kiltimpi jos joku satuttaa toisia, ehkä, en tiedä. Tosin, olen suustani melko paha, mutta voiko sitä muuttaa? Aivoni vain menevät tuhatta ja sataa ja siitä välistä puuttuu suodatin. En ole väkivaltainen, mutta jos joku lyö toista tai uhkaa menen väliin kilveksi. Ja jos joku lyö minuun ei satu, sekään ei ole normaalia. Ja jos olisin tilanteessa, missä joku hyökkää puolustaudun aina. Mutta, välttelen niitä tilanteita kaikin tavoin. Välttelen ihan liikaakin riitoja, sillä usein en halua tapella, en edes parisuhteissa. Sitten kaikki kertyy sisälleni. Välttelen viimeiseen asti vaikeita asioita, mieluummin suljen ne kokonaan pois. Ajattelen vain, että se vain on sitä mitä on. Olen toki hyvin puolustuskannalla herkästi ja ennen varsinkin reagoin asioihin todella nopeasti. Nykyisin vain suljen kaiken pois, sekään ei ole hyvä vaihtoehto. Mutta, aina voi ihmisenä kehittyä enemmän, koskaan mikään ääripää ei ole hyvä. 

Pääsisin kai vähemmällä jos en olisi aina niin puolustus kannalla rakkaideni suhteen, huomaan usein olevani lopulta itse loputtomassa suossa. Mutta, haittaako se? Ei, sillä voin kerrankin tehdä asialle jotain enkä vain katsoa vierestä. Kun jotain tapahtuu, olen oikeasti sisäisesti se sama lapsi joka tuntee samaa loputonta pelkoa komerossa, mutta minulla on se kilpi, jonka kehitin suojelemaan sitä lasta. Se kilpi on mulkku versio minusta. 

Huomaan monesti, että jos en kertoisi mitä kaikkea olen kokenut tai sen, että mitä on tapahtunut, kukaan ei edes huomaa sitä. Se on sinällään hyvä, sillä olen halunnut aina olla ns. normaali. Varsinkin nyt kun se hajonnut osa minusta yhdistyy kokonaisuudeksi ja olen yhä enemmän sellainen kuin olen oikeasti sisältä. Välttelin vuosia sitä, että en paljasta itseäni muille, mutta juuri se oli suurin kompastuskiveni. Joku voi nauraa minulle miten nolo ja surkea ihminen olen, joku nauraa ja pilkkaa minua siitä mitä ongelmia minulla on, mutta mitä sitten. En enää välitä siitä miten joku minut näkee. 

Edelleen muistan kuinka kaikissa keskusteluissa ihmiset pilkkaavat minua taustojeni takia. Se satutti silloin muutama vuosi sitten. Tai kuinka ihmiset käyttivät elämäni tapahtumia minua vastaan. Mutta, jokaisen tulisi muistaa, että minä en sitä valinnut. En voinut sille mitään. Eikä kukaan auttanut. 

Minusta on sanottu, että koska isäni oli sellainen olen häneltä ottanut oppia. Tiedättekö miten sellainen satuttaa? Minä en ole koskaan nostanut kättäni heikompaa kohtaan, en ole koskaan rangaissut lapsiani, en huuda heille, en koskaan vähättele pipejä vaan puhallan niistä jokaisen. Minä en koskaan hakkaa puolisoani, en koskaan riehu baareissa enkä juo. Minä en ole isäni vaikka hän minut kasvatti. En myöskään ole äitini. Minä olen oma itseni. Minä en valinnut lapsuuttani tai nuoruuttani. Minä halaan lapsiani aina, tarjoan heille kaiken minkä vain voin antaa. Autan muita niin paljonkuin pystyn ja opettelen luottamaan muihin ihmisiin sekä maailmaan. 

Se kun toinen nauraa sinulle taustasi takia kertoo enemmän siitä ihmisestä, se kertoo minulle sen kuinka sairas mieli toisella oikeasti on. Lisäksi se, että historiaani käytetään minua vastaan on sairasta, historiani ei ole sama asia kuin se kuka olen ihmisenä. Jos vanhemmat on jotain se ei ole saman asia kuin se, että lapsesta tulisi samanlainen. Se tuntuu monelta unohtuvan usein. Virkamiehen lapsi voi ihan hyvin olla rikollinen kuin rikollisen lapsi voi olla virkamies. Eihän taustat ole se joka määrää sen mitä olet ja mitä et. Totta kai historia vaikuttaa siihen miten kokee maailmaa ja miten näkee asiat, mutta se ei ole mikään tuomio tai absoluuttinen totuus. 

Joten naurakaa vain ja pilkatkaa, jos se nostaa teidän itsetuntoanne, mutta silloin kannattaa varmaan miettiä, olisiko oma käytös silloin hieman myrkyllistä ja kannattaisiko hakea siihen apua. Vaikken ole saanut normaalia kasvatusta, jopa minä ymmärrän, ettei se ole hyvää käytöstä.