Häpeä

"Elämääsi eivät ensisijaisesti määrää ulkoiset edellytykset ja olosuhteet, vaan ajatukset, jotka pyörivät mielessäsi."

– Norman Vincent Peale

Häpeäpuu, 1660 luvulla Suomeen käyttöön otettu tapa rangaista rikollisia. Ajatuksena oli sijoittaa jalkapuu keskelle yleistä kohtaamispaikkaa ja saada kanssaeläjät halventamaan tätä henkilöä. Eli häpeämään itseään. Samaa käytettiin lasten kasvatuksessa hyvin monissa perheissä, jopa minun aikanani esimerkiksi tukkapöllyn muodossa. 

Varhaisin häpeän tunteeni tuli siitä, kun oli sisareni ristiäiset. Olin jollain tapaa saanut kaksi vuotta minua nuoremman äitini serkun itkemään. Sillä sekunnilla isäni tarttui hiuksistani ja rankaisi kaikkien nähden. Se tuotti kipua, mutta ennen kaikkea häpeää. Sen näkee kuvasta. Kuvassa polvillaan istuu pieni tyttö pidätelleen itkua hiukset sotkuisina keltainen mekko päällä. Näen kuinka tuo lapsi nielee kyyneliään. Tiedättekö, vaikka suurin osa vieläkin sanoo kuinka pitäisi tukkapöllyä antaa, niin miten nukutte öisin? En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät saa edes lapseen auktoriteettia ilman, että häpäisee lapsen kehon ja koskemattomuuden. Sellainen käytös on aikuisen ihmisen omaa heikkoutta ja auktoriteetin ominaisuuksien puutetta. Kun hallinta pettää, monella alkaa verbaalinen haukkuminen tai väkivalta. Vain heikko ihminen turvautuu noihin. 

Koko lapsuuteni toivoin hartaasti kasvavani aikuiseksi, siitä syystä, etten olisi enää heikko ja ettei minua häpäistäisi enää. Valvoin lapsena lukuisia öitä ja katsoin kohti tähtiä, toivoen hartaasti, että tämä tuska loppuisi. Joskus minuun sattui niin paljon fyysisesti ja henkisesti, että toivoin kuolevani. Kerran, siskoni ollessa pieni menin hänen mukaansa vessaan auttamaan häntä. Meillä oli iso muuripata missä lämmitettiin vettä ja se vesi oli miltei kiehuvaa silläkin kertaa. Minulla oli sellainen leikki, jossa laitoin pyyhkeen kannen päälle ja istun sen muuripadan päälle. Laitoin pyyhkeen ettei takalistot pala. Mutta sillä kertaa se kansi petti ja pyyhe tipahti tulikuumaan veteen. Luonnollisesti isäni kuuli ryminää ja lähti tulemaan kohti vessaa/kylppäriä. Pelkäsin niin paljon isääni ja siitä mitä seuraa kun pyyhe on muuripadassa, joten kurkotin muuripadan reunalle ja työnsin käteni tuliseen veteen saadakseni pyyhkeen pois ennen kuin isäni näkisi. En kerennyt ottaa pyyhettä pois, kättäni poltti ja menin paniikkiin, joten en voinut liikkua. Isäni tuli takaani ja tarttui hiuksistani kiinni, nosti ilmaan ja antoi selkäsaunan. Vasta sen jälkeen työnsi minut kylmään saaviin ja piti siellä väkisin. Sen jälkeen tämä sama jatkui, sain lisää selkääni. Juoksin lopulta komeroon, jossa oli piilopaikkani tuollaisia tilanteita varten. Silloin toivoin vain kuolevani sinne. 

Vähänpä tiesin aikuisuudesta, sillä puolisot yksi toisensa jälkeen ovat olleet entistä pahempia. Kuten kerroin, kehossani on useita arpia ja kaikki on pahoinpitelyjen seurauksena. Kehoani ja sieluani on häpäisty lukemattomia kertoja rangaistuksena minulle. Minut on koetettu raiskata useita kertoja vain siksi, että siten minua on voitu alistaa ja kehoni häpäistä.

Kun menin armeijaan muistan kapteenin kysyneen, tulitko tänne naisistumaan? Vastasin, että varmaan. Ja tottahan se oli, siellä kasvoi todellinen selkärankani. Päätin, ettei kukaan enää tee minusta narria. Vaikka moni onkin senkin jälkeen kohdellut enemmän tai vähemmän huonosti ja koettanut saada minut tuntemaan häpeää, siinä eivät ole onnistuneet.

Joten, koska en kuollut, sain lapsia. Minulla on tavallaan sellainen kyky irrottautua vaikean paikan tullen kehoistani. Se helpotti lapsena kestämään sitä hakkaamista ja kaljuja kohtia päässäni tukkapöllyjen seurauksena. Teen sitä aikuisena vieläkin, kaikki tapahtumat on päässäni siten, että ihan kuin katsoisin vierestä ja se tapahtuu jollekin muulle. Siksi minun persoona siis on rikki ja joskus vain jotkin asiat menevät sekaisin päässäni helposti. Siitä on seuraavassa kirjoituksessa enemmän. 

Olen kuin tinamies Ihmemaa Oz:sta, joka etsii sydäntään. Sillä ainoa tapa kestää tätä elämää oli luopua sydämestäni. Mutta, kuten tinamies, minäkin löysin lopulta sydämeni, lapseni. Ne saavat minut pehmeäksi ja tunteelliseksi. Onneksi päässäni siis pyöri ajatuksia, jotka määrittelivät kohtaloani eikä se mistä oloista tulin, sillä muutoin elämäni olisi todella synkkää.