Ihmisen suurimmat päivät elämässä

"Ihmisen elämässä on kaksi suurta päivää. Se päivä jona synnymme ja se päivä, jolloin tajuamme miksi."
-William Barclay

Olen kokenut tähän mennessä kuusi suurta päivää, oma syntymäni ja lasteni syntymät. Joten täysin tuo aforismi ei pidä paikkansa. Vielä en ole ymmärtänyt miksi synnyin. Joskus huusin äidilleni "miksi synnytit minut tänne kärsimään, miksi et vain abortoinut minua. Olen vain kamala vahinko."

Arvatkaas mitä oma teini tyttäreni huusi minulle? Vähän samalla tapaa, mutta ei kuitenkaan pidä itseään vahinkona tai toivonut, että olisin abortoinut hänet. Hän tietää, että oli lapsettomuushoitojen tulos. Minulla on sellainen sairaus kuin PCO. Oma tyttäreni huutaa teiniängstiään ja minä kuuntelen. Se on minun tehtäväni äitinä ja ymmärtää kuinka suurta muutosta hän käy nyt läpi. Lopulta, meillä on todella hyvät välit ja rakkautta riittää. Hän tietää aina, että äiti on tukena, tapahtui elämässä mitä tahansa. 

Kadun toisinaan paljon sanojani äidilleni. Haluan uskoa, että hän on tehnyt aina parhaansa, vaikka tilanteet olivat hankalia. Ja tavallaan hän on kuitenkin iloinen meistä lapsista, jopa minusta. Meillä on hyvät välit keskenämme enkä kanna kaunaa.

Elämäni alku oli mielenkiintoinen, kuten koko elämäni tähän asti. Minua on syntymästäni asti seurannut tumma varjo nimeltä kuolema. Toki, kaikkihan me synnytään tänne kuolemaan ja ainahan se on kaikkien elämässä läsnä tavalla tai toisella. Ja ei, en ole hullu, ainakaan paljoa. Katsokaas, kun sain alkuni, vanhempani eivät tavallaan olleet edes yhdessä. Joten, ennen kuin he saivat asunnon, he majoittuivat äitini äidin asuntoon. Hän oli silloin matkoilla ulkomailla ja tarjosi kattoa pään päälle kysyttäessä. Melko pian siitä synnyin minä. Synnyin vieläpä melko nopeasti näin ensimmäiseksi lapseksi, synnytykseeni meni vain kymmenen tuntia. Lopulta vanhempani saivatkin oman asunnon Siilinjärven slummialueelta, jossa kasvoin ensimmäiset kolme vuotta, ennen kuin muutimme Pihtiputaalle maalle asumaan lampaiden, koirien ja kanojen ympäröimänä pystymetsään. 

Olin monelle yllätys, kaikille hieman epämieluisa sellainen. Mutta, minulla on kyky, ihmiset aluksi eivät pidä minusta, mutta lopulta olenkin ihan ok. Olen kuin se tuttu luomi mistä et tykkää, muttet voi kuvitella sitä kohtaa ilmankaan sitä luomea. Lopulta siis minusta pidetään, vaikkakin jos joku antaa syyn minulle olla pitämättä hänestä. Sitten olen ihminen, joka sanoo hyvin suoraan, enkä peräänny tuumaakaan. Silloin minusta ei myöskään pidetä. 

Suurin inhoajani oli isäni lisäksi mummoni isäni puolelta. Hän kertoi syntytarinaani jotenkin näin " kun näin äitisi maha pystyssä ajattelin, että minähän en tuosta lapsesta tule tykkäämään koskaan. Todella iljettävä äpärä". Mutta, kuinka kävikään, ensi kerran minut nähtyään hän rakasti minua. Tosin, isäni kysyi äidiltään "onko tuo edes minun lapsi". Mummoni oli vastannut, että on ja sillä siisti. 

Todennäköisesti mummoni ei ollut varma, sillä luulen hänen tahtoneen isäni rauhoittuvan ja vaikka en olisi ollutkaan hänen lapsensa olisi hän sanonut sillä tavoin kuitenkin. Pelastaakseen poikansa, elämäni oli uhrattavissa. Valitettavasti isäni ei rauhoittunut ja miltei kuoltiin lopulta kaikki. Tosin, geneettisten tutkimusten mukaan olen isäni tytär. Tosin hän oli epäillyt yli 30 vuotta etten ole hänen lapsensa. Siksi kai minun hakkaaminen olikin hänelle todella helppoa. Todistin olevani isäni lapsi My heritage geenitestillä ja löysin isäni sukulaiset, joten olen kuin olenkin hänen lapsensa.

Mummoni oli erikoinen persoona, mutta minä rakastin häntä ja hän rakasti minua. Teininä huusin, ettei kukaan rakasta minua, sillä usein koin todella ikäviä asioita jotka vahvistivat sitä tunnetta. Mummo huusi takaisin, että minä ainakin rakastan!!! Joten uskoin häntä. Hän oli kauan toivonut tyttö lasta. Hänen esikoisensa oli tyttö, mutta muutaman vuoden ikäisenä tämä lapsi kuoli. Sen jälkeen hän sai kolme poikaa. Isästäni hän toivoi kovasti tyttöä, oli kirjaillut nimikirjaimet pyyhkeeseen punaisella. Se pyyhe on muuten vieläkin isälläni. Mutta, isäni oli poika. Sen sijaan hän sitten toivoi, että isästäni tulisi kirjailija. Mutta, sen sijaan hänellä on todella paha lukihäiriö. Joten ei tullut kirjailijaa hänestä, kun ei tykännyt lukea saatikka kirjoittaa. 

Vaikkei mummoni koskaan saanutkaan tyttöä, hän sai monta lastenlasta joista vain kaksi on poikia ja loput tyttöjä. Meitä on yhteensä seitsemän. Minulla on melkein saman ikäinen serkku kuin itse olen, oltiin lapsesta asti parhaat ystävät. Me tiedettiin elämästä vähän liikaa. Toisinaan ajattelen häntä siskonani. 

Niin tai näin, minä synnyin ja melkein kuolin kahden viikon ikäisenä ensimmäisen kerran. Sain todella pahan yskän, ei meinannut henki kulkea ja tukehtuminen ei ollut kaukana. Mutta, jälleen kerran en kuollut. Olen muuten aika altis melkein kuolemisille. Tulette siitä vielä lukemaan hyvin hyvin hyvin monta tarinaa. Julkisuudesta tunnetuin melkein kuoleminen tapahtui v. 2022 kun talomme paloi maan tasalle Kuopiossa. Silloinkin vain ihmeen kaupalla heräsin ja pelastauduttiin viime tipalla. Joten, tavallaan on hyvä tuuri, vaikkakin ensin se näyttää aika huonolta. 

Joten, tervetuloa seuraamaan tarinoitani melkein kuolemisista ja kaikesta muusta. Ainakaan äxöniä ei minun elämästäni puutu.