Avioliitto

"Tärkein asia, jonka isä voi lapsilleen tehdä, on rakastaa heidän äitiään."

- Theodore Hesburgh

Minulle avioliitto ei ole niin ikuinen kuin yhteiset lapset ovat. Ihmisiä tulee aina yhdistämään yhteiset lapset ja sen syvempää yhteyttä toiseen on vaikeampi keksiä. Tieteen kannalta ajateltuna "rakkaus" on lisääntymisen kannalta tärkeä mekanismi. Avioliitto puolestaan on sopimus tai joillekin uskonnollinen tapahtuma.

Ihminen "rakastuu" sellaiseen ihmiseen kenen kanssa on tarve lisääntyä. Ihminen on hyvin primitiivinen ja siitä syystä lisääntyminen on sellainen vietti. Vaikka joku ei lapsia haluakkaan, se on silloin oma valinta, sillä olemme ihmisiä ja voimme näin valita. Eivät kaikki tunne tarvetta saada jälkeläisiä, mutta seksin perimmäinen tarkoitus on edelleenkin lisääntyminen. 

Jotta ihminen voi lisääntyä hän tarvitsee sopivan kumppanin, joten kun kokee tarvetta olla toisen kanssa, on se merkki siitä, että esimerkiksi hajun perusteella joku viehättää toista ihmistä enemmän. Ihminen voi sellaisten aistien avulla saada selville sopivimman parittelukumppanin, jonka kanssa lisääntyä. Sen ihmisen kanssa geenit sopisivat parhaiten yhteen ja geneettisesti jälkeläinen olisi mahdollisimman vahva selviytymään elämään. 

Rakkaus on erilaisia hormonien tanssia, ensin tulee vahva halu olla toisen kanssa, lisääntyä ja kun yhteinen jälkeläinen on tuotettu miehen testosteroni tasot laskevat, jotta mies jää huolehtimaan jälkeläisestään ainakin kahden vuoden ajan, jotta jälkeläinen saisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet selviytyä.  

Ja tiedän, ajattelen asian todella "tylsästi", mutta pärjään itseni kanssa ainoastaan ajattelemalla näin. Ajatellen aina asioita järjellä, en tunteella. Jos ajattelisin tunteella, sairauteni ottaisi niskalenkin. Lisäksi tiede on mahtavaa, historia ja uskonto myös. Rakastan kirjojen tuoksua ja sitä mitä voin oppia. Jos en saa oppia mitään uutta tai tutkia ahdistun.

Ajattelen asian näin, jos olen naimisissa ja toinen haluaa pettää, sitten pitää vain uudistaa sopimus siten, että oikeus on silloin kummallakin toimia sillä tavoin. Tiedän, kuulostaa karulta, mutta avioliitto on minulle vain sopimus. Ja esimerkiksi meillä on avioehto, joka tarkoittaa sitä, että mikä on mieheni on hänen ja mikä on minun on minun. Kuten vakuutuskorvausten suhteen, koska kaikki oli hänen, minä en saanut mitään. Sain tasan 0 €. Enkä edes saisi mitään korvauksia, sillä lain silmissä talo ja sen irtaimisto pois lukien minun 5000€ omaisuus kuului miehelleni. Joten korvaukset menevät suoraan hänelle ja hänen lainaan. Minulle ei koskaan ole korvattu sitä irtaimistoa mikä tuhoutui. Joten hyötyä ei minulle avioliitosta rahallisesti koskaan tule olemaan. 

Miksi siis olen avioliitossa, no koska se on minulle sopimuksen lisäksi myös uskonnollinen tapahtuma. Lisäksi yhteiset lapset tahdon aina syntyvän avioliittoon. Muistan joskus kun siskoni sanoi, miksi kituutan köyhän miehen kanssa enkä hommaa rikasta. No, koska rahalla ei ole minulle väliä, kunhan on se mitä elämiseen tarvitaan. En käy töissä rahan takia, käyn koska rakastan työtäni. 

Minun mieheni on aika perinteitä kannattava mies, hän haluaa pitää perheestä huolen ja tarjota perheelleen mitä tarvitaan. Meillä kumpikin tekee kotitöitä, mutta päävastuu on yleensä minulla. Eli olemme sen suhteen melko perinteisiä, vaikkakin palkkani on häntä korkeampi aina kun olen töissä. 

Meillä varat on aina olleet yhteiset, laskut ja ruoat, kaikki menee samasta. Tämä on yhteinen yksikkö ja on meidän tehtävä huolehtia lasten tarpeista yhdessä. 

Harvoin riitelemme mistään, en näe syytä sille. Ainoa asia mikä saa minut suuttumaan on valehtelu. Valitettavasti miehelläni on kestänyt jonkun aikaa oppia tämä asia, ymmärrän toki että historiansa takia se voi olla vaikeaa. 

Kun menimme naimisiin ensimmäinen kommentti mieheni sukulaisilta oli, että helvetin paljon onnea vaan. Katsokaas, olen vain harvojen kanssa läheinen, joten olen aika outo. Anoppiani häiritsee kun puhun liikaa ja niiden mielestä olen muka parempi kun on tutkinto. No, olen melkoisen helvetin läpi kulkenut, että olen tutkintoni saanut, joten ihmisten oletukset menevät usein pieleen. Kerran ilmoitin siitä, että hänen poikansa on joutunut sairaalaan, hän piti sitä todella ärsyttävänä että ilmoitin. Kun hänen porukansa saivat tietää avioliitosta he katkaisivat välit poikaansa. Viimeistään silloin he lakkasivat lopullisesti puhumasta kun aloimme odottaa poikaamme. Ensimmäiset sanat olivat, se ei kuulu sitten meidän sukuun, perintö jakoon ja tästä eteenpäin ei olla missään väleissä. Saat maksaa kaiken takaisin mitä olen sinua koskaan elättänyt. Ja kyllä, kuulin koko puhelun ja sitten ihmetellään kun en pidä heistä. Minä en voi sietää ihmisiä ketkä kohtelevat omaa lastaan noin. 

Suhde mieheni sukulaisiin on ollut aina heikko, hänen sisarensa on niin katkera kaikesta ja todella myrkyllinen ihminen. Anoppi voi sitten miettiä mistä tiedän mieheni historiasta ja hänen teoistaan miestäni kohtaan, kysy tyttäreltäsi. Meidän lapsemme on vain kasa paskaa heille. Pyysin kuitenkin kummeiksi ym ihan vain sen takia, että se oli oliivipuun oksa heille, mutta se on vähän itsestään heillä ollut kiinni tämäkin asia. Jos joku ei tiedä, oliivipuun oksa on yleisesti tunnettu rauhan symboli.

Ilma on siellä myrkyllinen, ihmiset eivät uskalla sanoa mitä ajattelevat ja ollaan kuin munankuorilla. Itse en tuntenut koskaan oloani siellä sille, että olisi rentoa, pakollinen paha mihin suostuin vain lasteni takia. Toisekseen en välitä mennä katsomaan kun osa vetää sellaiset kännit päälle, että ei sitä jaksa kuunnella. viimeinen niitti tuli silloin kun laittoivat sisarukset viisaat päänsä yhteen ja alkoivat syyttää miestäni siitä, että heidän äiti voi huonosti. Vähän pitää olla idiootti, meilläkö ei ole ollut vaikeaa, talo paloi, meinasin kuolla synnytykseen, talo missä oltiin vuokralla oli umpi homeessa eikä ollut puhdasta vettä ja oltiin jo toista kertaa jäämässä kodittomaksi. Ihan vähän väärä hetki alkaa vittuilemaan. Mutta, aikuisuudessa on se hieno puoli, ei tarvitse mennä minnekään. Ainoa harmillinen asia tässä on lasten kannalta, heillä ei juurikaan ole isovanhempia, joten he eivät saa mummola kokemusta kuten itse sain. Äitini toki on ja hänen puoliso, mutta äitini on erilainen mummo, ei sellainen perinteinen. Rakastaa toki lapsiani, hän asuu kaukana ja ei ole edes tilaa näille lapsille. 

Mieheni kanssa olemme viimeksi nukkuneet kahdestaan v.2018 kun menimme naimisiin. Meillä ei ole yhteistä aikaa, treffejä eikä lomia. Tosin, en luottaisi kellekään toiselle lapsiani ja olen tottunut siihen, että pitää itse omat lapset kasvattaa. Muutamia tunteja silloin tällöin äitini tai siskoni on lapsia katsonut, mutta näissä on monen mielestä kamalasti hommaa. Itse en sitä näe niin, mutta monelle tämä on liian rankkaa olla muutamaa tuntia pidempää.

Tulin äidiksi v.2010, luuleeko joku, että lapsien kasvatuksessa on saanut  apua tai olisi mitään tukiverkostoa. Joskus hain tukiperhettä, mutta jonot on pitkät, minulla on adhd lapsia ja näitä on niin paljon, joten sellaista henkilöä ei ole, joka pystyy kaikista huolta pitämään. Olen pärjännyt hyvin näin jo 14 vuotta ja pärjään jatkossakin. Meillä on rytmi mitä seurataan orjallisen tarkasti, muutoin tämä ei onnistuisi. Onneksi tykkään rutiineista. Lapset on elämäntyö ja vanhempana minun kuuluu heidät myös kasvattaa eikä sysätä vastuuta muille, ei edes yhteiskunnalle. Enkä halua jättää hetkeäkään pois heidän elämästään, lapsuus on niin lyhyt aika.