Anteeksianto

"Anteeksiantaminen ei ole satunnainen teko, vaan pysyvä asenne."

— Martin Luther King Jr.

Kuinka usein olet antanut anteeksi toiselle ihmiselle? Jos olet niin miksi? Oletko itse pyytänyt anteeksi ja saanut anteeksi?

Joissakin uskontokunnissa anteeksipyyntö on tapa, jolla jokainen synti saadaan anteeksi, pitää katua aidosti syntejään ja ne saa sitten anteeksi. Jeesushan kuoli syntiemme tähden. Jeesus ristiinnaulittiin ja kun Jumala suuttui, hän sanoi, anna anteeksi heille, he eivät tiedä mitä tekevät. Hänet ristiinnaulittiin kahden muun kanssa rintarinnan, toinen roistoista pyysi anteeksi syntejään Jeesukselta, jolloin hän sai anteeksiannanon ja sielu pääsi taivaaseen. Toinen roistoista ei katunut tekojaan, eikä pyytänyt anteeksi, joten siitä syystä, hänen sielunsa joutui helvettiin. Siksi risteissä näkee vinoon menevän puun, toinen pää osoittaa alaspäin ja toinen ylöspäin, tämä kuvaa sitä tapahtumaa. 

Monesti kuitenkin anteeksiantaminen ei ole niin helppoa. Moni ajattelee, että anteeksi saa vain sanomalla ne sanat. Jo lapsesta asti meitä opetetaan pyytämään anteeksi kun teemme jotain huonosti, mutta pystyykö lapsi todella miettimään asiaa siltä kannalta tekikö hän väärin vai ei. Pyytääkö lapsi vain anteeksi siksi, että hänet on opetettu pyytämään anteeksi. En ole mikään kasvatuksen ammattilainen, mutta lapsieni kohdalla selitän aina, miksi pyydetään anteeksi ja miten lapsen toiminta oli väärin. Kysyn mpnesti, miltä sinusta tuntuisi, jos joku tekisi sinulle noin?

Lapsi opettelee asioita, mutta mielestäni ihminen syntyy kuitenkin sellaisen kyvyn kanssa, joka herkistää reagoimaan tunteisiin. Empatia on kyky mitä opetellaan, mutta jokaisella lapsella on erilainen kyky reagoida erilaisiin tilanteisiin ja tunneskaala on erilainen.

 Huomaan monesti, että jotkut julkisuuden henkilöt sanovat/tekevät jotain väärää ja vasta sitten pyydetään anteeksi, kun omat tulot ovat vaakalaudalla. Tai selitellään sanomisiaan. Silloin anteeksipyyntö ei mielestäni ole vilpitön. Pyydetään anteeksi vain yleisen mielipiteen vuoksi, ei sen takia, että oikeasti olisi pahoillaan asiasta. 

Anteeksipyytäminen on vaikeaa, mutta joskus vaikeampaa on antaa anteeksi. Kun toinen todella satuttaa ja loukkaa sinua, on vaikea hyväksyä se asia, miksi joku voi tehdä niin. Tai tilanteet, joissa joku vie hengen toiselta ja pyytää asiaa anteeksi.

En ole koskaan joutunut sellaiseen tilanteeseen, joten en voi olla asiasta mitään mieltä. Sen sijaan olen olut monesti tilanteessa, jossa minua satutetaan. Isäni muun muassa on pyytänyt anteeksi ja uskon, että hän on todella pahoillaan siitä mitä tapahtui. Kuten olen sanonut, ei hän ole paha ihminen. Annoin hänelle anteeksi jo aikaa sitten, ennen kuin hän edes pyysi anteeksi. En tehnyt sitä hänen takiaan, tein sen siksi, että minun olisi helpompi elää sen asian kanssa. En halunnut tulla katkeraksi ja vihaiseksi ihmiseksi, halusin voida hyvin ja olla onnellinen. 

Minulta on myös monesti pyydetty anteeksi vain kun on ollut pakko, sellaista en usko, mutta en puutu siihen asiaan. Eräs entinen kiusaajani joutui pyytämään anteeksi ns. pakotuksen alla, eikä se ollut silloin todellinen anteeksipyyntö. Mutta, juttelin hänen kanssaan kerran aikuisena ja hän pyysi vilpittömästi anteeksi, kertoi omat syynsä käytökselleen ja oli pahoillaan. Annoin hänelle anteeksi. 

Olen myös pyytänyt itse anteeksi. Huomasin toisinaan pyytäväni anteeksi sellaisissa tilanteissa, joissa toinen oli ensin pahoinpidellyt tai vaikka pettänyt/valehdellut. Monesti tilanne meni siten, että se henkilö, joka teki niin selitti tilanteen aina siten, että koska olin ärsyttävä ja koska tein niin ja näin. En ymmärtänyt silloin, että se henkilö joka teki väärin, lievensi omaa syyllisyyden tuntoaan vierittämällä syyn minulle. Ei ole mitään sellaista syytä toisessa ihmisessä, että se oikeuttaa lyömään tai tekemään jotain muuta kamalaa. Toki pois lukien ne tilanteet, joissa pitää itseään tai toista ihmistä tai elävää olentoa puolustaa. 

Kaikki meistä on tehnyt jotain väärin. Minä varsinkin. Jos korotan ääntä lapsilleni, pyydän silloinkin anteeksi, sillä aikuisena ihmisenä on minun tehtäväni osata hillitä tilannetta siten, ettei äänentaso nouse. Pois lukien toki tilanteet, joissa itse olen vaikka alhaalla ja huudan lapset vaikka ylhäältä syömään. Pyydän toisinaan liikaa anteeksi ja vielä paranemistaipaleen alussa, pyysin anteeksi kaltoinkohtelijoilta turhan usein. Syyllisyydentunto oli kaiverrettu minuun. Tunsin syyllisyyttä pelkästään olemassaolostani. Olen silti tehnyt pahoja asioita ja niistä pyytänyt vilpittömästi anteeksi, se antaako joku anteeksi ei ole minun päätettävissäni. 

Kaikki me teemme virheitä, mutta se mikä erottaa ihmisen sellaisesta, joka on oikeasti paha on empatia ja se kun pyydät anteeksi, oletko todella pahoillasi? Jos et virhearvion jälkeen ole oikeasti pahoillasi, miksi edes pyytäisit anteeksi? Jos vilpittömästi et näe virhettäsi, on parempi myöntää sekin kuin vain teeskennellä omien kasvojen säilyttämiseksi. Ja jos todella joku ihminen on pahoillaan, silloin hän myös tekisi muutoksia. Ei riitä pelkkä anteeksipyyntö vaan silloin pitää todellakin tehdä muutoksia asian eteen. 

Puolisona olen sellainen, että en edes halua tietää kaikkea mitä on tapahtunut tai ei ole tapahtunut. Olen siitä syystä pelkuri, sillä usein kuittaan asian vain näin, en halua tietää. Muistini on sellainen, että en saa päätäni tyhjäksi, mitä vähemmän tiedän sitä onnellisempi olen. Siksi olen itsekäs, sillä en halua kohdata näitä asioita. Uskon kuitenkin, että se joka viimeisen tuomion antaa punnitsee meidän jokaisen sydämen, siitä riippuu mitä sielullemme tapahtuu lopulta. 

Jos kuolet nyt, onko sinun omatuntosi puhdas? Vaikka moni ei uskoisi, minun on ja lopulta kaikki on jonkin suuremman käsissä. Jokainen saa lopulta sen mitä ansaitsee. 

Kerron teille oikean esimerkin, tarinan eräästä vanhuksesta. Oli eräs ihminen, joka salasi paljon asioita, teki syntiä. Hän salasi lapsen seksuaalisenhyväksikäytön, hän salasi todellisen vanhemman ja hän teki jotain sellaista, joka vei lopulta toisen ikiuneen. Vaikka tarkoitusperät olisivat hänen mielestään olleet "hyvät" hän teki väärin. Kun hän sairastui, hän sairastui siten, että hän oli sängynpohjalla yli 10 vuotta toimimattomana ihmisenä ennen kuolemaa. Joten, toisinaan mietin, oliko se jokin universuminen tapa antaa hänen sovittaa syntinsä.

Kun taas oli sellainen pariskunta vanhainkodissa missä olin töissä, toki en tuntenut heitä, mutta mies oli lempeä veteraani ja nainen oli ihastuttava. Kumpikin oli sijoitettuna eri puolille eli veteraani oli hyväkuntoisten puolella ja nainen huonokuntoisten puolella. Kun kuoleman aika oli lähellä nainen siirrettiin miehensä viereen, nainen kuoli rauhallisesti eräänä yönä nukkuen miehensä syleilyssä. Viikon päästä siitä mies nukkui myös pois. Uskon, että he olivat hyviä ihmisiä, he olivat oikein ihastuttavia ja heistä näki sen kuinka olivat sinut kuoleman kanssa. Mies sivuutti hieman sodan aikoja ja hänestä näki myös aitoa katumusta. Hän oli tilanteessa ollut tahtomattaan, mutta tehnyt sen mitä oli pitänyt. Uskon, että hän on elänyt kovan elämän taakkansa kanssa, en usko, että toisen elämän vieminen olisi koskaan helppoa tai sitä voisi helposti itselleen oikeuttaa. Kaikesta huolimatta hän oli yksi virkeimmistä ja lempeimmistä ihmisistä siellä. Ikää heillä oli yli 90 vuotta. 

Anteeksipyyntö on vaikeaa ja anteeksiantaminen on vaikeaa. Mutta lopulta, me kohtaamme sen viimeisen tuomion, onhan omatuntosi puhdas? Kuolema voi koittaa kenelle vain milloin vain.