Äiti

"Leivän äiti antaa lapsilleen, itse hän syö akanat." 

- Intialainen sananlasku

No niin, olen kertonut paljon kodeista joissa asuin ja ihmisistä keitä tapasin, uskokaa tai älkää, tuossa on vain pieni osa elämääni. Tahtoisin sanoa, että loppua kohden helpottaa, mutta näette vielä. Jokaisella on oma paikkansa ja aikansa, jolloin kerron heistä enemmän. Mutta, ennen kuin päätän tarinat Pihtiputaalta, kerron teille perheestäni siihen aikaan. Aloitan äidistäni, ihmisestä kenestä tämä elämäntarina sai alkunsa. 

Äitini on minulle ollut aina hieman ristiriitainen hahmo. Hän ei ole perinteinen äiti ja olen joutunut monesti käyttämään paljon aikaa ymmärtääkseni paremmin häntä. Syy sille on lähinnä puhumattomuus, hänen on vaikea puhua hankalista asioista. Joten, olen joutunut hyvin pienestä asti lukemaan häntä ja hänen ajatuksiaan. 

Olin hänelle nuorena hyvin vihainen siitä, ettei hän halannut minua lapsena. Hän sanoi, kuinka olisi osannut kun ei häntäkään halattu. Mutta, itse osaan halata omia lapsiani ja olla läheinen heille siksi minun oli aina vaikea ymmärtää sitä asiaa. Tosin en pidä muiden ihmisten läheisyydestä, mutta se johtuu siitä, että en anna enää koskaan kenenkään rikkoa itseäni, joten kukaan ei voi olla läheinen. Takaovi aina auki, jotta voin paeta. 

Olin vihainen hänelle siitä, että oli hiljaa kun olisi pitänyt puhua, olin vihainen siitä, ettei hän puolustanut tarpeeksi meitä. Tuntui joskus pahalta, että hän piti enemmän koirista kuin meistä lapsista. On hankalaa elää tietäen, ettei ole toivottu. Mutta, tässä on esimerkki, kuinka yksipuolisesti asiat näkee vihaisena.

Mutta! En ymmärtänyt häntä silloin. On helppo vetää pikaisia johtopäätöksiä asioista, joita ei voi nähdä aikuisen silmin. Näen toisinaankin asiat vielä hyvin lapsen silmin, sillä totta kai olen surullinen. Kävin itse aikoinaan läpi vaikean eron, joten ymmärsin paremmin äitiäni. 

Vaikka hän ei ole se perinteinen äiti, hän on hyvä äiti. Viimevuosina hän on voinut olla oikeasti äiti eikä rimpuilla pysyäkseen pinnalla. Kiitos kuuluu nykyisen suhteen, joka on turvallinen. Joten, jos olosuhteet ja tuki olisi ollut parempaa, olisi äitini pystynyt moneen. Tosin, kerran kun entinen isäpuoleni kävi kimppuuni, äitini heitteli sitä lautasilla. Minua alkoi naurattaa. 

Äitini koetti parhaansa, sillä hänellä ei ollut muita ja olimme todella köyhiä. Usein hän turvautui minuun paljon. Ja pyytää edelleen apua henkisessä navigoinnissa. Hän on kuitenkin mukava ja kohtelias. Hyvä ystäväni. 

Eniten arvostin äidissäni sitä itsenäisyyttä. Sitä kuinka älykäs hän oli ja kuinka aikaansa edellä. Hän teki uraa ja hoiti lapsia. Minun sukunimeni tuli häneltä, monesti kysyttiin, miksi minulla on äitini sukunimi eikä isäni. Minusta se oli tosi cool. Äitini on myös todellisuudessa todella herkkä ja lempeä, elämä vain teki hänelle sellaisen kuoren, jotta hän pärjäisi. Äitini on tosi rento, on ollut ihan huippua, ettei se napissut jokaisesta asiasta. Hän luotti siihen, että me osataan ja pärjätään. Ei koskaan ole arvostellut puolisoitani, antanut tehdä omat virheeni ja silti tein mitä vain tukenut kaikessa. Hän ei koskaan arvostele minua (ainakaan suoraan minulle) ja auttaa kaikin tavoin.

Hän on juuri hyvä äiti. Hänellä oli kova lapsuus, hän joutui varhain myös ottamaan vastuuta, kokemaan asioita joita kenenkään ei pitäisi kokea. Hän on kokenut riittämättömyyttä, surua ja hylkäämisen tunteen. Tiedän hänen tarinansa, isä hylkäsi, äiti joutui pahoihin tilanteisiin ilman tukea ja rimpuilla vastoin kokemuksissa yksin. Siten lapset kärsivät oman osansa, kuten sanoinkin tämä on kestänyt usean sukupolven ajan. Hänellä oli isäpuoli joka vei lämmöt huoneesta, siitä syystä hän muutti siskonsa luo asumaan, joka oli muuten 11 vuotias joka asui käytännössä yksin. Eli, kuusitoistavuotias ja yksitoistavuotiaat lapset asuivat pääsääntöisesti keskenään. Joten, onko ihme, että on joutunut tahtomattaan tilanteisiin mitä ei ole toivonut. 

Äitini on todella älykäs, yliopistoälykäs. Hän joutui lopettamaan lukion juuri siitä syystä, ettei ollut mahdollista käydä töissä ja opiskella samaan aikaan. Totta kai se harmitti häntä, varsinkin kun hänellä on kielellisiä lahjoja, jotka periytyivät sittemmin minulle. 

Mutta, monet kerrat äitini on jättänyt syömättä tarvittaessa, jos meille on pitänyt riittää ruokaa, hän ei vaan nosta sitä esille. Hän kärsii usein hiljaa yksin ja tekee parhaansa. Kovinkaan usein en riitele hänen kanssaan, noin kerran viidessä vuodessa. Onneksi me ei kauaa mökötetä toisillemme. Ja vaikkei hän koskaan uskoisi, olen ihaillut häntä ja arvostan paljon. Meissä jokaisessa on heikkoutemme, mutta on myös se miksi olemme hyviä ja ainutlaatuisia ihmisiä. Siksi mikään ei ole mustavalkoista. 

Joten, tässä on siis äitini. Hän on huippu tyyppi ja tämä asennevamma sekä tapa vastata hyökkäyksiin on häneltä perittyä. Jos luet tätä, olet cool, vaikka et olekaan se pullan tuoksuinen mummeli.