Aikuinen mies vs lapsi

"Ennemmin kuolisin seisaallaan, kuin eläisin elämäni polvillani."

- Ernesto Che Guevara

Se mitä kirjoitan nyt, on sellainen tarina elämästäni, jossa en mainitse aikaa, paikkaa tai ihmisiä. Tämä voi trikkeröidä, joten parempi lopettaa lukeminen tähän. Syy miksi en tässä tule kertomaan tarkempia tietoja on se, että on ihmisiä joita pitää suojella. Kaikki ei ole niin mustavalkoista ja on aina muistettava, että elämässä kaikki ei ole niin yksiselitteistä. On helppoa sanoa tilanteen ulkopuolelta miten pitäisi toimia, ymmärtämättä kuitenkaan sitä, ettei kukaan muu kuin asianomaiset pysty tietämään mitä tilanteessa tapahtuu. Muiden neuvominen tai se että, sanotte mitäs itse hommasi itsensä siihen tilanteeseen. Kuten sanoin, niin kauan kun itse ette ole joutuneet samaan tilanteeseen toisen ihmisen neuvominen on turhaa. Voit jossitella tätä elämää niin paljon kuin tahdot, mutta sitä se ei muuta, että se mikä on jo tapahtunut ei muutu sillä enää miksikään. 

Olen ihmisenä sellainen, että en suostu luovuttamaan. En vaikka olisin selvästi alakynnessä. Se on myös huono asia, sillä silloin kun kohtaa väkivaltaa olisi parempi toisiaan suojautua enemmin kuin hyökätä. Olen harrastanut budolajeja muutamia vuosia. Usein lajeissa on kilpailuja ja toisinaan etenemisen kannalta pitäisi pystyä suorittamaan kamppailuja toisten kanssa. Syy miksi pelkään niitä kamppailuja on se, että pelkään omaa reaktiotani. En ole varma kumpaa se olisi, sitä että taistelen vai että alkaisin itkemään pelosta. 

Joka tapauksessa, välttelen konflikteja niin pitkälle kuin pystyn, sillä en ole nähnyt normaalia tappelua koskaan. Harvoin tappelen puolisoni kanssa, mutta jos tappelen samalla kertaa tulee kaikki paha mitä suhteen aikana on tapahtunut. Joten mieluiten olen vain hiljaa, toisaalta se saa vaikuttamaan asian siten, ettei minua mikään kiinnosta ja että olisin melko tunteeton. Se on silti parempi kuin se mitä sisälläni on. Pelkään sitä mitä siellä voi olla. Sinällään en ihmettele sitä, kuinka kaikki on pettäneet minua toistuvasti. Eihän minusta saa otetta, mutta en välitä edes siitä. Pettäminen ei ole pahin asia mitä olen kohdannut. Minulle riittää hyvin pitkälle se, ettei minua hakata tai ettei tarvitse pelätä. Muutoin on itselleni ihan sama mitä toinen tekee, minkä minä sille mahdan? Minulla on viisi lasta, niiden asiat on minun asioitani ei yhdenkään aikuisen ihmisen kyttääminen.

Olen edelleen aikuisenakin melko lyhyt, lapsena en ollut oikeastaan kovinkaan iso kokoinen. Vaikkakin isäni aina sanoi miten lihava ja ruma olen sekä kömpelö isojen jalkojeni takia. Siksi en muuten katso peiliin juuri koskaan. Näen sen mitä minulle on sanottu. Ajatelkaa, kun menin armeijaan luulin oikeasti, että kengän kokoni olisi 40, mutta siellä mitattiin jalan koko tarkkaan ja se oli vain 36, joten kyllä, se mitä sanot toiselle tulee toiselle jossain vaiheessa sen ainoa totuus.

Lapsena minun piti pystyä tappelemaan aikuisia miehiä vastaan. Milloin joku koetti käyttää hyväksi ja raiskata tai vaihtoehtoisesti piti koettaa päästä alistetusta tilanteesta pois (ei oma isäni koskaan). Toisinaan minua heiteltiin pitkin seiniä taikka pidettiin väkisin maassa. Joskus päälleni koetettiin käydä ja siitä syystä on juostu lasioven läpi, silloin ranteissani oli lasia suojautumisen takia. Onneksi kouluterveydenhoitaja poisti ne. Silloinkaan en puhunut mitään mistä se oli tullut. Terveydenhoitaja liimasi usein haavojani. Toisinaan onnistuin välttämään pahemmat vammat  suojelemalla päätäni ja tappelemalla vastaan. Vaikkakin isäni naisystävä sanoikin, että älä tappele vastaan samalla kun minua hakattiin. Kerran kotiin tultua koko selkäni oli verillä siitä syystä, että tappelin vastaan. Tämä ei ole isäni tekosia kaikki, erään kerran olin tukiperheessä tapellut siskoni kanssa, heitin häntä lumipallolla naamaan ja se osui laseihin, jotka puolestaan vääntyivät sen seurauksena. Kotiin palattuani asian kuultuaan eräs potkaisi minua selkään kun istuin lattialla sisarus sylissäni. Ainoa mitä ajattelin, oli, että suojele vauvaa ettei se tipu sylistä. 

Tiedättekö, lyönnit ei tunnu minussa miltään. Jos joku lyö, tappelen vain takaisin, vaikka en voittaisikaan. Se on jännä, sitä voisi ajatella, että se tuntuisi jossain. Mutta, ajan kanssa se lakkaa tuntumasta. Sitä on vaikea selittää, mutta kaikkeen tottuu. Lopulta se lakkaa vain tuntumasta miltään. 

Mitä siis tapahtuisi, jos joutuisin tilanteeseen missä pitäisi tapella. Suurin pelkoni joskus oli joutua vankilaan, sen takia, etten osaisi lopettaa tappelua. Pelkäsin jos päässäni pimenisi siten, että satuttaisin toista ihmistä. siksi usein lähden pois tilanteista. Valitettavasti minulla ei ole pelkoa muita ihmisiä kohtaan, joten helposti voin nousta ketä tahansa vastaan. Jolloin huomaan olevani tilanteessa, jossa oma henkikulta on vaarassa. Usein nuorempana ystäväni hakivat minusta turvaa, sillä sain miehen jos toisenkin hyvin äkkiä ystävien kimpusta pois. Koskaan en niitä pelännyt enkä edes uhakaillut. Esitin usein ystävieni tyttöystävää. Itseäni ei koskaan ole kiinnostanut "löytää" ketään baarista, joten itselleni oli aina ihan sama miten siellä olin. Olin siellä vain ystäviä tapaamassa, koska niiden kanssa ajan vietto on sata kertaa parempaa. Tosin kerran baarissa, eräs pukumies suuttui minulle niin paljon, että alkoi kuristamaan. Silloin piti portsarin puuttua asiaan. Haluaisin sanoa, että aloin pelätä, mutta sen sijaan olin valmis tappelemaan. Onneksi kaverini estivät minua sen ajatuksen suhteen.

Historia pelottaa minua, sillä isäni puolelta on paljon sitä, jolloin pää pimenee. Isältäni on leikattu sormi irti fileerausveitsellä eikä hänkään tappelua pelkää. Silloinkin hän jatkoi tappelua. Häneltä on myös mm. purtu tappelussa korva irti, lyöty valurautapannulla päähän. Olen myös nostanut isäni seinälle, ettei hän hakkaa ihmistä pahempaan kuntoon. Silloin sen aikainen naisystävä tuli minun huoneeseeni pakoon ja huusi minulle, että tee jotain. Olin viisitoista vuotias silloin. No minähän tein, menin väliin kun kaksi isoa aikuista  miestä tappeli, näin vain kuinka toinen oli alakynnessä. Se olisi voinut loppua huonosti jos en olisi puuttunut. Lopulta menin ulos ja soitin poliisit paikalle, he hoitivat asian loppuun. Tosin en kertonut niille mitä tapahtui oikeasti, joten asia jäi vain siihen.  

Jos fyysisistä tappeluissa en peräännyt, en peräänny myöskään sanallisissa. Jolloin yleensä olen niin ärsyttävä, että lopulta vastapuolelle jää vaihtoehdoksi vain minun haukkuminen tai lyöminen. Toisin sanoen en omaa itsesuojeluvaistoa, mutta toisaalta en myöskään itse aloita tappeluita. Kuten sanoin, en pelkää muita, pelkään itseäni.

Kun olin lapsi ja sisarustani käsiteltiin rajusti tilanteessa, missä todellakaan ei olisi pitänyt sellaista tehdä. Raivostuin niin paljon, että heitin lasin lattiaan, jolloin lattiasta lähti pala ja kävin kiinni tähän henkilöön kuin yleinen syyttäjä. En pelännyt hetkeäkään. Myös kun sisareeni kohdistui väärinkäytös ja hänen altaan oli aikuinen vetänyt tuolin alta raivostuessaan ja näin sisareni itkevän, menetin kontrollin. Olen myös puolustanut poikaystäviäni, kun ovat joutuneet tilanteeseen missä tapella. Pahin tilanne missä menetin kontrollini, oli kun silloinen poikaystäväni alkoi huutaa kuinka petän häntä, vaikka olin tullut sisareni kanssa kissanäyttelystä. Hän uhkasi siskoani, sillä hänen mielestään sisareni oli myös valehtelija. Tappelu meni fyysiseksi ja lopulta minulle näytettiin puukkoa, jonka sain lopulta ja sekunninsadasosan mietin, lyönkö sillä. Sen sijaan iskin puukon sängyn päätyyn. 

Nyt kun olen aikuinen, mietin näitä asioita paljonkin. Katsoin erästä sarjaa, jossa oli ihmisiä, ketkä olivat vankilassa. Siinä osa oli menettänyt puolustustilanteessa hallintansa ja menneet liian pitkälle. Siten he olivat satuttaneet muita ihmisiä. En sano, että ymmärtäisin sitä, miksi niin tapahtuu, mutta se pimeä tilanne ihmisen pään sisällä on sellainen, johon pitäisi itse kenenkin saada apua ajoissa. Muutoin voi tulla ylilyöntitilanteita varsinkin päihteitä käytettäessä.

Kerran keskustelin erään ystäväni kanssa, hän sanoi, ettei voisi koskaan satuttaa toista ihmistä fyysisesti. Kysyin sitten, oletko varma? Sittenkäänkö et voisi satuttaa jos näkisit, että joku satuttaa lastasi? Minä voin myöntää, että luoja sitä ihmistä armahtakoon joka lastani satuttaisi, sillä minä en aio armahtaa. 

Samaa keskustelua kävimme armeijan aikana, monet naiset sanoivat, etteivät voisi ampua koskaan ihmistä, eivät edes sodassa. Kysyin, mitä meinasivat tehdä, jos sodan tullessa eivät ole kuitenkaan valmiita tekemään sitä? Moni kertoi olevansa siellä kokemuksen takia, ei siksi että koskaan sota oikeasti tulisi. Silloin mietin asiaa ensimmäistä kertaa myös omalta kohdaltani. En voisi satuttaa toista ihmistä, mutta uskon, sodassa tilanne on todella erilainen. Koulutus armeijassa on omanlaisensa, on tiettyjä asioita ja keinoja koodata ihmisiä toimimaan halutulla tavalla, vaikkeivat he sitä normaalisti tekisikään. 

Kun ihminen ajetaan tilanteeseen taistele-pakene, sitä voidaan jalostaa monin tavoin. Se on meidän alkukantainen vaisto, johon et voi itse vaikuttaa. Tietyillä keinoilla ihmisestä saadaan hiottua taistelukoneita käyttämällä alkukantaisia vaistonomaisia viettejä hyväksi käyttämällä. 

Jokaisessa meissä asuu synkkä puoli, joka aktivoituu kun tilanne on uhkaava. Toivottavasti kukaan ei koskaan joutuisi siihen tilanteeseen, sillä sen tilan hallinta vaatii kovasti työtä ja itsehillintää. Jos se pettää, voit joutua tilanteeseen mistä et uskonut koskaan itseäsi löytävän. Olen kokenut itse sen lukuisia kertoja ja siksi harjoitellut kohtaamaan pelkoani ja tapoja, kuinka voin hillitä itseäni uhkaavassa tilanteessa.